Ankeuttajat

Ankeuduin. Katsoin Mikael Jungnerin vierailun Pressiklubissa. Hän esitti, että on kahdenlaisia ihmisiä, "optimisteja ja ankeuttajia". Se kuulostaa samalta kuin samanmieliset ja erimieliset, koska tuskin hänkään nyt kaikkeen optimistisesti suhtautuu. Esimerkiksi Kaarina Hazardiin, jolle Jungner ilmoittikin: "Sun kaltaisiasi ihmisiä on liikaa." Mahtoikohan siitä tulla Hazardille vähän ankea olo?

Itsekin olin juuri ehtinyt iloita siitä, että sää oli surumielisen sateinen. Poutakelillä tuntuu aina, että pitäisi olla niin helvetin innovatiivinen.

Kotimaisen uusoptimismin ongelma on, että siinä ei sanota oikein mitään. Jungnerin puhe oli hyvä esimerkki siitä, mikä demareissa ja muissa oikeistopopulistipuolueissa on vialla. "Tarvitaan unelmia", hän painotti. Ja: "demarit tarvitsevat intohimoa." Jaa. Pääviesti? "Että kaikki on mahdollista!" Niin, tavallaanhan kaikki on mahdollista (paitsi se mikä ei ole).

Hän väitti myös, että vasemmisto–oikeisto-jako on vanhentunut, mitä oikeisto hokemasta päästyään hokee. Aatteen hämärtyminen huipentui näkemyksessä, että "poliitikkoja ei pitäisi valita heidän mielipiteittensä vuoksi", sillä "esimerkiksi mielipide ydinvoimasta ei kerro ihmisen arvoista mitään".

Ei ihme, että käteen jää vain optimismi. Eikä ihme, että Jungner nosti lopuksi esiin Jari Sarasvuon. Pekka Himasta ei nyt mainittu, mutta jos puheaikaa olisi ollut enemmän, epäilemättä siihen olisi päästy. Odotan päivää, jolloin Himanen ja Sarasvuo yhdessä kirjoittavat käsikirjoituksen, jolla koko poliittinen prosessi lopullisesti korvataan.

Niin, Suomeen voisi hyvin suhtautua optimistisesti, ellei optimistien Suomi olisi niin kauhean ruma. Se on Bob Helsinki -Suomi, innovaatiohautomo, jossa kaikki on pelkkää pintaa, jossa kritiikki on "ankeaa" ja politiikan tilalle on nostettu tyhjä jauhanta ja ideologian häivytys. Suomi, jossa kokoomus on "vihreä työväenpuolue", joka tilaa Aalto-yliopiston opiskelijoilta suunnitelman "tulevaisuuden puolueesta". Tämä Suomi ei ole alasti kuin yleisessä saunassa, vaan kuin eräskin keisari.

Miten melankolia voidaan pelastaa näiltä ihmisiltä? Ehkä siitäkin pitää tehdä kilpailuvaltti. Melankolia on suomalaista – olkaamme ylpeitä. Itse asiassa Himasella on kukoistusoppaassaan hieno lause, josta voisimme lähteä liikkeelle. Sen tarkoitus on tosin kuvata mentaliteettimme ankeutta: "Syksyllä lehdet tippuvat, Nokiaa ei kohta enää ole ja itsekin pian kuolen."

Kuinka herkkä lause! Ja miten tosi: firmoja tulee ja menee, niiden historia on lyhyt kuin omamme; ja totisesti lehdet putoavat ja me kuolemme. Totuudesta syntyy runous. Eikö:

Syksyllä lehdet tippuvat

Nokiaa ei kohta enää ole

ja itsekin

pian kuolen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi