Ansan katse

Tuttu paniikki laskeutui, kun näin antikvariaatin ikkunassa kirjan ja sen kannessa Ansa Ikosen kasvot: pitäisi olla jo jossain, elämä valuu hukkaan! Ansa Ikosella on aina tällainen vaikutus.

Lapsena olin nimittäin kehittänyt jonkinasteisen pakkomielteen Tauno Palosta ja Ansa Ikosesta ja piirsin ruutuvihkoihin heidän kuviaan. Suomi-filmien maailma vetosi – lapset ovat konservatiiveja. Kuusivuotiaana myös tiesin, että Ansa Ikonen oli elossa ja asui pääkaupunkiseudulla.

Suunnittelin vierailua: seisoisin ovella kukkakimppu kädessäni, ojentaisin sitä ja lausuisin: te olette maailman paras elokuvanäyttelijä. Ajattelin, että hän pitäisi minua hellyttävänä ja kutsuisi teelle.

Ikonen kuoli vuonna 1989, kun olin leikitellyt ajatuksella vuosikymmenen.

"Tarinan opetus on, että asiat voivat mennä ohi", selitin ystävälleni saunassa. "Täytyy tarttua hetkeen."

Mutta hän vain lausui lakonisesti: "Tyypillinen fanikokemus."

Tyypillinen? Eikö ennemminkin erityinen?

Ei, ystäväni selitti, fanius on aina ennen kaikkea fantasia omasta erityissuhteesta. Fani on osa joukkoliikettä, mutta kokee salaa ymmärtävänsä idoliaan erityisellä tavalla. Vähän niin kuin uskova, joka nöyrästi kilvoittelee uskossaan, mutta samalla tietää muita paremmin, mitä kaikkivaltias ajattelee. Ja tietää, että tämä näkee juuri hänen sieluunsa.

Uskomus, että jumaloitu artisti "katsoi juuri minua" siinä rivin seitsemän paikalla 138, on yleinen – yhtä yleinen kuin fantasia, jossa tapaisimme ja syttyisi se harvinainen ymmärrys. Siksi mukana on usein melankoliaa ja uskomus salaisesta surusta, jonka vain tarkka silmä erottaa.

Rakastettu muusikko on hotellihuoneessaan yksin (tien päällä on raskasta ja hän on uneton), tähtinäyttelijästä näkee, että todellisuudessa hän on arka. Ja siellä se Ansa Ikonen istuu katse ikkunassa, seinäkellon raksuttaessa elämän ehtoota.

Tosiaan. Rehellisyyden nimissä minun oli myönnettävä, että Ikos-muistooni liittyi muutakin. Olin lapsena olettanut hänen ilahtuvan kohtaamisesta, mutta olin itse asiassa myös ajatellut, että hän olisi kiitollinen siitä. Hänhän oli jo vanha, ja haavekuvassani olin ehkä viimeinen, joka ymmärsi hänen merkityksensä. Hän ajattelisi: miten poikkeuksellinen pieni tyttö.

Kun sitä oikein mietti, koko homma alkoi tuntua jotenkin narsistiselta.

Erotessani ystävästä muistelin Ikosen piirteitä, joita olin toistanut vihkoissani. Kasvotontakin taiteilijaa voi arvostaa, mutta fanius vaatii silmät, joita katsoa. Ja se katse on kaksisuuntainen: ihailija toivoo tulevansa itsekin nähdyksi.

Olin lapsena ajatellut, että Ansa Ikonen näkisi minut, mutta nyt mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa, että jospa sillä Ansa Ikosella lappasi vähän liikaakin vieraita. Jospa hän ei erityisemmin pitänyt lapsista. Se on mahdollista.

Taiteilija voi tarjota lohdullisen tunteen, että kokemuksemme on ymmärretty. Mutta ehkä ymmärtäjä onkin lopulta kokija itse.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi