Ateismin-pilkkaa

Häpeä. Se oli ensimmäinen tunne, kun luin "vapaa-ajattelijoiden" vaihtavan Raamattuja pornoon. Tuntui niin kuin joku olisi käynyt paskomassa kirjaston lattialle ja jättänyt viereen käyntikorttini. Ei se ollut jumalanpilkkaa. Se loukkasi ateisteja.

Sivuillaan vapaa-ajattelijat intoilivat harjoittaneensa sananvapautta. Epäilemättä. Mutta olennaista onkin, mitä ihminen valitsee ollessaan vapaa.

Uskonnottomana on ollut piinallista seurata, mitä vapaa-ajattelijat sanovat, kun tulevat julkisuuteen jotain sanomaan. Sillä olisihan uskonnossa paljon kritisoitavaa. On niin paljon rumaa: vallan merkkien kiillotus, pahansuopa kiusaajan suhde vähemmistöihin, naisviha, vääryyksien vähättely sekä koko jumaluskon vastenmielinen, pröystäilevä ihmiskeskeisyys.

Kritisoivatko vapaa-ajattelijat tätä? Eivät – kun he järjestävät kampanjan, viesti on yhä uudestaan: ei mitään väliä, ehe ehe. Uskonnottomuus tarkoittaa silloin kerskakulutuksen syleilyä, hedonismia ja arvottomuutta – sekä nähtävästi lukutaidottomuutta. Sillä millainen ihminen vaihtaa kirjallisuutta kuvalehtiin? Ehkä ihminen, joka ei tiedä Raamatun olevan kirjallisuutta? (Kyllä: kampanjan keulakuva Tommi Paalanen ylpeilee katsovansa mieluummin pornoa kuin lukevansa "sukuluetteloita tai pitkästyttäviä evankeliumeita". Voi pyhät pyssyt.)

Se, että vapaa-ajattelijat ovat nielleet pornon "vapauden" tismalleen pornoteollisuuden syöttämässä muodossa, onkin hauska esimerkki ajattelunvapaudesta. Naiskuvan madonna–huora-jako on harvoin konkretisoitunut yhtä puhtaasti. Ei tarvitse vaieta seurakunnassa, kun voi olla pantavana Jallun keskiaukeamalla. Rehellisesti: kumpi muokkaa seksuaalisuutta nykypäivänä enemmän: pornografia vai kirkko? Niinpä.

Mitä ateisti voi tässä tilanteessa tehdä? Pitäisi kai aloittaa kampanja, jossa vaihdan rakkaat Johnny Cashin levyni vaikkapa Happy Meal -leluihin tai broilerisuikaleisiin. Mutta minua viehättää liikaa laulujen hengellinen melankolia sekä niiden optimistinen näkemys, että paha saa palkkansa ja moukat ansionsa mukaan.

Uskovat taas varmaan kehottaisivat etsimään jumalaa. Mutta ajatus, että uskon voi löytää, onkin uskovien suurin väärinkäsitys. Jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus, aivan kuten uskominen on. Pitäisikin ehkä puhua enemmän ateismiin liittyvistä tunteista ja vähemmän sen "rationaalisuudesta". Uskonnottomuuden pulmallisin puoli ei Suomen kaltaisessa maassa ole sortotoimien kohteeksi joutuminen, vaan se hämmennys ja ulkopuolisuus, jota valtaenemmistön usko herättää.

Ehkä typerä kampanja toi jotain hyvää: vei minut lähemmäs uskovien ystävieni ymmärtämistä. En vieläkään hahmota, miksi ja mihin he oikein uskovat – siihen ei ole pääsyä. Mutta ajattelin, että olemme nyt kokeneet jotakin samaa. Tältä varmasti tuntuu monesta uskovasta, joka lukee Luther-säätiön tai paavin homojuttuja. Häpeä on yhteinen.

Kirjoittaja on vapaa kirjoittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi