Children of Children of Bodom

Tiedättehän sen ilmeen, kun ihminen katsoo kymmenviikkoista koiranpentua? Yhdistäkää se siihen, kun vanhemmat kuuntelevat Suvivirttä. Tämä ilme oli kaikkien niiden kasvoilla, jotka tänä kesänä näkivät rokkifestarilla ilmiön, joka tultiin tuntemaan nimellä ”Children of Children of Bodom”.

Selitettäköön: edellisen lauseen loppuosassa nimetty kotimainen heviyhtye, siis Children of Bodom, esiintyi festareilla. Omassa seurueessani bändin suosio ei ollut valtava, joten osa joukosta lähti ”pakoon musiikkia”, kuten festivaalilla on tapana sanoa. Sitten alkoi entisestä sijainnista tulla tekstiviestiä: ”Täällä on ihan mieletön pieni poika.” ”Täällä on ihan mielettömät vanhemmat! Tulkaa!”

Tulkaa katsomaan pienen pojan vanhempia? Tavallisesti festarikansa viestii lähinnä siitä, ollaanko mikserin takana vai edessä ja veikö kytät punkun.



Käsitteen ”Children of Children of Bodom” pohjalla on oikeastaan vain yksi lapsi, vaikka sana on tyylisyistä monikossa.

Tämä lapsi oli ehkä yhdeksänvuotias. Kun pääsimme paikalle, hän seisoi kauempana lavasta revitty farkkuliivi yllään. Lapsi pui pientä nyrkkiään totisesti musiikin tahdissa. Hänen kasvoillaan oli pakahtunut ilme, sellainen ”tämä tapahtuu nyt eikä sitten enää ikinä” -tyyppinen.

Pojan vanhemmat seisoivat parin metrin kunnioittavan välimatkan päässä ja taputtivat käsiään niin kömpelösti ja liikuttavina kuin vain vanhemmat rokkikonsertissa voivat. Keikan jälkeen äiti riisui poikansa resuisen farkkuliivin nopeasti ja vaihtoi sen lämpimämpään takkiin.

Tässä vaiheessa eräs seurueemme miehistä alkoi kyynelehtiä liikutuksesta.



Myöhemmin miksauskopin takana vallitsi yksimielisyys siitä, että näky, jota olimme juuri todistaneet, oli ”onnellinen perhe”.Onnellinen, koska tekivät asioita yhdessä; onnellinen, koska vanhemmat olivat kiinnostuneita poikansa mieltymyksistä ja koska he eivät reagoineet aggressiiviseen heviyhtyeeseen hysteerisesti kuten tamperelaiset tapahtumajärjestäjät, vaan tulivat itse katsomaan.

Vannoimme juhlallisesti, että jos saamme lapsia, viemme ne katsomaan suosikkiyhtyettään, oli se mikä hyvänsä.

Jos lapsi fanittaa Lauri Tähkää, hankin koko perheelle fanipaidat ja sellaiset hirveät tekonahkaiset ranneremmit, minä uhosin. Ja matkalla lauletaan Tähkää auton ikkunat auki!

Ystävä näytti epäilevältä. ”Mitä luulet, voisikohan niiden musiikkimakuun kuitenkin jotenkin vaikuttaa?”

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi