Erityinen porukka

Pöytäseurue hiljeni hetkeksi, kun nuori mies sanoi sen ääneen. Ajatus oli hurja. Hän kertoi tajunneensa, että on sukunsa ensimmäinen ihminen, joka ei ole saanut lapsena turpiinsa.

Se saattoi olla totta. Ja sillä on oltava seurauksensa. Olemme nähneet, mitä seuraa, kun yksi sukupolvi syötetään sodalle. Ja sitten yhtäkkiä opetettiin, että lapsen hakkaaminen onkin rikos! Muistan itse, kun lapsen fyysinen kurittaminen tuli laittomaksi. Muistan jopa Hesarin sivun ulkoasun, uutinen teki niin suuren vaikutuksen. Ajattelin: oliko se ollut laillista tähän asti? Mitä se tarkoittaa kaikkien näiden vanhempien ihmisten kannalta?

Puhe kääntyi eri sukupolvien synteihin. Suuret ikäluokat kärsivät yleisen syytteen mukaan omahyväisyyden paheesta. He ovat toisaalta myös ensimmäinen sukupolvi, joka on ollut tietoinen lapsuutensa vaikutuksista. Sodista palanneiden isien perintöä ja vanhempien pula-ajan muisteloita paettiin politiikkaan, viihdekäyttöön ja kulutukseen, minkä ymmärtää. Eläköityvä sukupolvi katsoo ansainneensa enemmän ja parempaa, kestihän se edellisen sukupolven marttyyriuden, väkivallan ja alkoholismin, ja valtasi vielä voiton merkiksi oman juhlasalinsa.

Mutta itseään on vaikea nähdä. Yritimme pohtia, mistä pienen sukupolvemme lapset tulevat meitä syyttämään. Erityisyyden kokemuksesta, ehkä? Koko 90-luku on hoettu, että "nuorisokulttuuri sirpaloituu". Onhan se totta, mutta onko se merkittävästi enemmän totta kuin ennen? Jokainen meistä on keskiarvo jostakin. Olen kuulunut erinäisiin alakulttuureihin ja niitä yhdistää se, että vaikka niissä erottuisi valtavirrasta, alakulttuurin sisällä kaikki toimivat yhtenäisesti.

Mutta oli sirpaloituminen totta tai ei, tulevaisuus on varmuudella ruma. Näen jo, miten me kuljemme vanhainkodeissa yhtenäisissä tribaalitatuoinneissa päivittelemässä, miten hirvittävän erityisiä olemme.

Ehkä nykyisten kolmikymppisten synniksi muodostuu pitkitetty nuoruus, ystäväni ehdotti.

Mitä pidempään aikuistuminen ja lasten hankinta siirtyy, sitä valtavampia paineita siihen varmasti kohdistuu. Ehkä pieni sukupolvi palaakin sota-ajan vanhempien mantraan: teidän vuoksenne, lapsemme, luovuimme kaikesta. Lopuksi näiden harvojen lasten harteille jää vielä elättää ikivanhat tribaalitatuoidut vanhempansa eläkejärjestelmän romahdettua aikapäivää sitten.

Kilautimme kahvikupit yhteen: tsemppiä vaan päivän vastasyntyneille!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi