Kosto elää

Taidan vihdoinkin ymmärtää Quentin Tarantinoa. Olin pitänyt hänen elokuviaan tyylipuhtaina mutta aivottomina.

Etenkin infantiili kostotematiikka turhautti. Kosto – sehän on turhaa ja halpamaista. Kostaja on jotenkin säälittävä: roikkuu vanhoissa kaunoissaan. Hän ajattelee aina kostonsa kohdetta, ei toisin päin. Se on kuin yksipuolinen rakkaus.

Kostaja on ihminen, joka on antanut toisen vallata ajatuksensa, ja toisaalta haluaisi ottaa toisen elämän ahneesti haltuunsa. Ja tietenkään kosto ei vapauta. Pahaan tekoon vastaaminen toisella pahalla teolla myrkyttää kaiken.

Mutta se jeesustelusta.

Pakka meni sekaisin, kun luin John Ajvide Lindqvistin kirjan Ystävät hämärän jälkeen. Se on kauhuromaani vampyyreista ja koulukiusaamisesta. Huomasin lukevani sitä ennen kaikkea kiusatun kostona. Huomasin pitäväni siitä. Paljon. Tunteessa oli jotain verenhimoista ja kumouksellista.

Tiedän kokemuksesta, että tosielämässä koulukiusattu ei haaveile kostosta, vaan näkymättömyydestä tai – mikä hävettävintä – kiusaajien hyväksynnästä.

Eikä se muutu, vaikka roolit vaihtuisivat miksi. Kun kiusattu kohtaa kouluaikojen kiusaajan kymmenen vuoden jälkeen kaupan kassalla, hän ei ilku mielessään, vaan alkaa hävetä ostoksiaan, jotka tuntuvat yhtäkkiä paljastavan ostajastaan jotain.

Elokuvassa päähenkilö heittäisi ylväästi tippiä hihnalle. Mutta ei se mene niin.

Lindqvistin romaani on kosto; se perustuu hänen omaan lapsuuteensa. Ensin kirjailija loi fantasian siitä, miten asioiden olisi "pitänyt mennä", ja sai vielä valtavasti mainetta. Hän käyttää ihmisistä oikeita nimiä ja tekee kirjassaan tappajapedofiilistakin kiusaajia sympaattisemman hahmon.

Siinä on jotain hyvin epärealistista, vapauttavaa ja viehättävän kohtuutonta: Ai te kiusaatte minua? Siitä vaan, vampyyrikaverini tulee ja repii teiltä päät irti! Maalataan niillä kuulkaa seinät!

Lopetettuani kirjan näin epätavallisen unen, jossa olin koulussa ja vastasin kiusaajien sanoihin suoralla väkivallalla. Heräsin valtavan hyväntuulisena. Se tuntui vaaralliselta: saako näin ajatella.

Ystäväni, entinen koulukiusattu hänkin, kuunteli huolta huvittuneena. Olisiko kosto todellisuudessa kuitenkin eri asia kuin kosto kirjassa tai unessa, hän huomautti. Ensimmäinen vangitsee, jälkimmäinen vapauttaa. "Jälkimmäinen on fiktiota", hän selitti kuin vajaaälyiselle. "Se on siinä mielessä turvallista, ettei se ole totta."

Menin sitten katsomaan Tarantinon Kunniattomat paskiaiset, jossa juutalaiset kostavat natseille. Se oli fiktiota. Suosittelen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi