Luokkaretki

Kahvit meinasivat tulla rinnuksille, kun luin luokkaeroja käsittelevää esseekokoelmaa Me muut. Olin päässyt Minna Lindgrenin esseessä kohtaan "2000-luvulla vain taiteilijat ja maahanmuuttajat tekevät huonosti palkattuja, ikäviä töitä."

Hups: yhteiskunnan alin kasti rinnastui oman tiensä valinneisiin kutsumusammattilaisiin yhdessä lauseessa. (Maahanmuuttajuuteen ei tosin valmistuta maan kalleimmista koulutusohjelmista, eikä siihen myönnetä apurahoja, mutta mitä siitä.)

Lause kuvastaa perisuomalaista ilmiötä: maa on täynnä eliittiä, joka haluaa nähdä itsensä altavastaajana. On luokkahyppääjiä, jotka näkevät itsensä todistuksena siitä, että kuka vain voi nousta, sen sijaan että myöntäisivät olleensa poikkeuksellisen onnekkaita. On akateemikkoja, jotka haluavat lukea itsensä duunareiksi. Ja "ajatustyöläisiä", jotka korostavat ylpeinä, että ovat tehneet siivoojankin töitä. Niin, tietenkin lähes kaikki ovat joskus siivonneet. Ero on siinä, ajatteleeko sitä tekevänsä aina vai vain sen aikaa kun lukee klassikoita yliopistolla.

Luokka ei ole rahaa, vaan koulutusta ja sosiaalista valtaa; sitä että hallitsee koodistoja, että on varaa riskeerata, että uskaltaa ja osaa vaatia itselleen hyvää.

Siitä puhuminen on kuitenkin Suomessa hankalaa, ellei mahdotonta.

Asiaan liittyy valtavasti häpeää, koska virallisesi luokkayhteiskuntaa ei ole kuin ehkä jossain Ruotsissa. Luokattomuuden idea on osa suomalaista nationalismia. Ja kun yhteisellä projektilla esitetään että kaikki ovat tasa-arvoisia, monia nolottaa kuulua eliittiin. Se on raukkamaista: vähintä mitä hyväosainen voi tehdä on olla rehellinen asemastaan.

Siis tuumasta toimeen. Kysyin yhteiskuntateorioita tuntevalta ystävältäni, miten vapaan kirjoittajan tulisi luokittaa itsensä: kuuluuko alempaan, ylempään, itäiseen vai läntiseen keskiluokkaan? Vastaus tuli salamannopeasti: "Me kuulumme aristokratiaan."

No huh! Selvitettäköön pari asiaa: ystäväni on korkeakoulutettu ihminen, joka on kesken nousujohteista uraa irtisanoutunut työpaikaltaan ja valinnut vapaan vähävaraisuuden. Nyt hän ansaitsee vähemmän kuin hoitaja, ja ehkä kolmanneksen omista tuloistani. Silti hän katsoi, että olemme samaa luokkaa ja tosiaan vielä: aristokratiaa.

"Tänä päivänä on elitistinen teko luopua vakituisesta työstä", hän selitti. "Se ei ehkä tee rikkaaksi, mutta se edellyttää sosiaalista pääomaa. Ja siitä luokassa on kyse. Työstä ei luopuisi ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin."

Huomautin ystävälle, että köyhä hän kuitenkin on monella mittarilla. Hän kohautti olkapäitään. "Aristokratia ja köyhät ovat habitukseltaan muistuttaneet aina enemmän toisiaan kuin keskiluokkaa."

Niin: toinen vain on joutilas ja toinen raataa. Downshifting on etuoikeutettujen hommaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi