Ne toiset

Vaalit etenevät, vaatimukset lisääntyvät. Edellisillä viikoilla oli perussuomalaisten vuoro julkaista sekä omia että Metalliliiton toiveita maailmasta. Niissä(kin) korostui saavutettujen ja haluttujen etujen haaliminen. Minä haluan ajella autolla, minä haluan irtisanoutua kansainvälisistä sopimuksista, kun ne rajoittavat minua, ja minä haluan tappaa sudet, kun susi pelottaa minua, ja minähän tosiaan olin täällä ensin.

Ja mitäs ihmeellistä siinä. Sitähän politiikka on, eikö vain? Edustuksellisen demokratian näkeminen etujärjestötoimintana on niin yleistä, ettei sitä tule ajatelleeksi. Ajatellaan, että kentällä jokainen ajaa omaa asiaansa, ja enemmistövallassa jokin huutoäänestyksessä erottuva yhteisnuotti sitten jää lopulta kauneimpana soimaan.

Kun lehtien jutuissa on alkutalvesta pyydetty kansaa säästötalkoisiin, kansalainen on ollut aina yhtä varma siitä, että juuri hänen oma asiansa on se, mistä ei pidä säästää. Lapsiperheen äiti selittää, että lapsiperheitä pitää tukea. Yrittäjä selittää, että yrittäjää pitää tukea. Autoilijan mielestä autoilijaa, kaupunkilaisen mielestä kaupunkilaista ja niin edelleen.

Jokainen on uhri.

Suoran edustuksellisuuden ajatuksesta kuitenkin seuraa ikävä lopputulema, ettei osattomien asia oikeastaan voisi koskaan parantua demokratiassa muuten kuin väliaikaisesti – silloin kun heitä on määrällinen enemmistö. Jos enemmistövallassa jokainen äänestää etuja itselleen, marginaalilla ei ole toivoa.

Alkuviikosta sähköpostiini tipahti tiedote puolueesta, jota yritetään rekisteriin. ”Toisten puolue” ilmoitti ajavansa ”oikeudettomien” asiaa – niiden, jotka eivät voi ajaa asiaansa meidän pelisäännöillämme, koska ovat esimerkiksi eri lajia eivätkä siis anna haastatteluja, käy kaupassa tai äänestä. ”Minkälaista on ’meidän’ etujamme suojelevan politiikan sijaan toisten etuja ajava, altruistinen politiikka”, tiedotteessa kysyttiin.

Kirjoittaessani tätä alkuviikosta projektin tarkemmat tavoitteet eivät vielä olleet konkretisoituneet.

Mutta ajatus ”toisten” asiasta on kiinnostava laajemminkin. Sitä voisi miettiä, äänestääpä sitten mitä puoluetta hyvänsä. Entäpä jos kansalainen tosiaan joskus äänestäisi toisen puolesta itseään vastaan eikä ajattelisikaan demokratiaa kaltaistensa edunvalvontana? Jos ajattelisi, että minä en ole uhri vaan että täällä on muita, jotka voivat huonommin; keitä tai mitä nuo muut olisivat, ja ketä äänestäisi niiden asioita hoitamaan? Mitkä muiden edut ovat ristiriidassa omieni kanssa, ja olisinko valmis vaatimaan niitä silti? Olisinko valmis vaatimalla vaatimaan itseni rajoittamista?

Tämä tekisi vaaleista ja gallupeista lopultakin jotain kiinnostavaa. Sen sijaan, että puolustaisi tonttiaan, äänestäjä pyytäisikin: lakatkaa hemmottelemasta minua ja kaltaisiani. Ottakaa, helvetti, juuri siitä, mistä minä tykkään, jos se on joltain muulta pois! Kukin voisi miettiä, kuka tai mikä maailmassa on häntä heikompi.

Ja se joka sanoo, ettei häntä heikompaa löydy, valehtelee.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi