Parempi vuosi

Tipaton tammikuu on ensimmäinen alkoholismin merkki, sanotaan.

Olin täsmälleen samaa mieltä, kunnes pidin tipattoman tammikuun. Ja kyllähän väitteessä on totuuden jyvä: päätös syntyi erään pikkujoulukauden jälkeen, joka tuntui raskaalta fyysisesti ja lopulta henkisestikin. Sinä vuonna pakotin itseni hyväksymään, että kaikkialle ei tarvitse mennä. (Joskin oletan edelleen, että juuri silloin kun jään kotiin, kaikki tanssivat pöydillä.)

Alkaneen vuoden ensimmäisenä päivänä yllätin itsenikin ilmiömäisellä tylsyydelläni: uudenvuoden juhlallisuuksissa olin luvannut, että tänä vuonna "liikun, syön terveellisesti ja lopetan tupakoinnin". En ole koskaan tehnyt yhtään uudenvuodenlupausta, ja nyt sitten tämä!

Päätökseen liittyi melankoliaa, sillä kaikki lupaukset ovat luopumista jostain. Omani tarkoitti luopumista ihanasta holtittomuudesta: siitä minästä, joka sytyttelee savukkeen festaripressun päällä eikä vielä näe itseään pisteenä kuvitellulla aikajanalla; siitä, joka kuvittelee optimistisesti, että ruumiin rajoitteet eivät koske aivan kaikkia meistä. Ja ennen kaikkea tuon lupauksen myötä saattoi hyvästellä nuoruutensa, sillä nuoret eivät lupaa tämänkaltaisia asioita.

Ajattelen holtittomuutta haikeudella.

Mutta vielä vaikeampaa voi olla luopua sellaisesta, mitä ei edes myönnä haluavansa. Huonosta ihmissuhteesta. Pessimismistä. Surusta. Työpaineista. On turvallisempaa sanoa "elämäni on paskaa" kuin "olen toiveikas". On oudon palkitsevaa sanoa "hirveä stressi", vaikka sen eläminen ei palkitse.

On tyydyttävää ajatella uhrautuvansa – vaikka totuus on, että marttyyri ei saa palkakseen kiitosta vaan ärtymystä. Vaikeinta on myöntää, että sairautta ja kuolemaa lukuun ottamatta elämä on pitkälle omaa valintaa.

Eräs suuria mullistuksia kokenut ystäväni teki rohkean lupauksen, oikeastaan valtavan: että tästä vuodesta tulisi parempi kuin edellisestä.

Voiko sellaista luvata, mietimme. Kyllä, ehkä voi. Toki lupauksen pitämisessä on tiettyjä reunaehtoja, mutta ne ovat lopulta äärimmäisiä ("ellei salama iske minua katuun huomenna"). Länsimaisen ihmisen elämässä on hyvin harvoin kyse absoluuttisesta pakosta. Muistelin erään viisaan naisen sanoja: "Näköalattomalta tuntuvassa tilanteessa on aina vähintään kolme vaihtoehtoa." Sietämätöntä!

Parhaillaan on muuten meneillään Amnestyn kampanja, jossa Guantánamon vangeille voi lähettää postia. Viestit ovat kuulemma vangeille tärkeitä. Mietin, pitäisikö lähettää postikortti, jossa on lunta. Mutta mitä sellaiseen korttiin voi kirjoittaa? Parempaa vuotta teille sinne? Teittekö lupauksia?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi