Pieni koko, suuri etu

Miksi lapsia pidetään viattomina?

Ehkä siksi, että viattomuus on kokemattomuutta ja tietämättömyyttä, ja näitähän lapsilla tietysti riittää. Lisäksi lapset ovat vastaanottajia: he ovat yhteiskunnassa aina enemmän uuden kokijoita kuin tekijöitä.

Terapiakirjoissa neuvotaan etsimään sisäistä lasta, joka kyllä usein tarkoittaa, että palautetaan muistiin traumakokemuksia. Mutta jos ajatellaan lapsuutta ideaalina tilana, mitä se on?

Mahdollisesti sitä, että uskoo jonkun tietävän asiat paremmin: että maailma vain jatkaa kulkuaan. Ja toisaalta sitä, että voi ajatella olevansa oikeastaan aika hyvä vähän kaikessa, esimerkiksi piirustuksessa tai puihin kiipeilyssä. Aikuisena on liian tietoinen vioistaan, ja muiden vioista, koko maailman viallisuudesta.

Toisaalta viattomuus yhdistetään myös hyvyyteen, vaikka kaikki tietävät, että juuri lapset voivat olla hirvittävän julmia.

Pari päivää sitten istuin bussissa ja kuuntelin poikajoukon puheita. Lapset olivat ystäviä, mutta keskustelua leimasi häpeä. Kun yksi kysyi jotain, toiset reagoivat: et sä oikeesti tiedä. Ja kun toinen innostui liikaa, muut tuhahtivat: idiootti. Kun vanha mies kompuroi bussista lapset nauroivat ääneen.

Nuoruus kuvittelee, että vanhat ihmiset ovat tyhmyyttään valinneet vanhuuden.

Eräs ystäväni selittää nuorten ihmisten julmuuden johtuvan aivojen rakenteesta: hän on lukenut tieteellisen artikkelin, jonka mukaan empatian mahdollistava aivojen osa kehittyy 15 ikävuoden tienoilla. Lapsi on mahdollinen hirviö, mutta myös tyhjä taulu, johon aikuiset ovat vapaita sotkemaan näkemyksiään ja tunteitaan.

Tarkemmin ajateltuna ajatus lapsuudesta on oikeastaan aika surullinen. Olisiko sittenkin parempi löytää sisäinen aikuinen?

Viattomuuden ajassa on silti jotain, johon jokainen ajoittain kaipaa sen julmuuksista huolimatta. Päätin lopulta bussissa, että kauneinta tuossa olotilassa on kaksi asiaa: aika ja koko.

Lapsuuteen liittyy hetkessä eläminen, sekä tähän sisältyvä kuvitelma, että elämä jatkuu ikuisesti. Lisäksi lapset ovat onnekseen pienikokoisia.

Aikuinen ei voi pyytää suurempia henkilöitä nostelemaan itseään ilmaan isoilla käsillään, tai istua toisen harteilla kevyesti ja mukavasti. Juuri tämä lienee aikuisuuden suurimpia menetyksiä.

Pienen kokonsa ansiosta lapsi voi myös tehdä majan mitä moninaisimpiin paikkoihin. Talvella lapsi voi kaivaa kinokseen itsensä mentävän kolon. Hän voi viedä koloon kynttilän, istua ja kuunnella kaupungin kohinaa lumen toisella puolella.

Lapset, onnekkaat pirulaiset!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi