Söpöysjournalismi

Mediaa tavataan silloin tällöin kutsua "vallan vahtikoiraksi". Useimmiten termi nostetaan esiin silloin kun media on tässä roolissaan epäonnistunut. Siitä puheen ollen.

On yksi asia, jossa suomalainen lehdistö on lähes täysin vailla kritiikkiä ja kunnianhimoa: eläinoikeudet. Tutkivan journalismin hoitavat maassa luontoaktivistit. Silloin kun televisiossa harvoin näytetään, miten vaikkapa ruokaa tuotetaan, varoitellaan monta kertaa: herkkien ei kannata katsoa! Kun turkistarhalle mennään keikalle, tehdään niin kuin isäntä sanoo. Teurastamon ovella niellään mukisematta ilmoitus, että siellä ei, outoa kyllä, saa kuvata. Eläintarhoista kirjoitetaan, mitä tiedotetaan.

Eläinjournalismin ylintä astetta edustaa kirjoittelu, jossa aiheena on "söpöys". Esimerkiksi kun Särkänniemessä syntyy delfiini, toistetaan tuttua kaavaa: ensin uutisoidaan söpön "delfiinivauvan" syntymä, sitten laitetaan nettiin videoita "vauvan" uimisesta, ja lopulta kerrotaan, että vauva kuoli.

Tarina uutisen takana jää aina kertomatta, siis tämä: delfiinit on pyydystetty Meksikonlahdelta valtamerestä, missä niillä oli tapana uida kymmeniä kilometrejä päivässä, kunnes eläinkauppiaat saivat ne verkkoonsa, nostivat veneeseen ja lopulta myivät isosta rahasta tamperelaisen vesisirkuksen pieneen betonialtaaseen. Syy, miksi poikasia pyritään tuottamaan lisää siitäkin huolimatta, että ne sinnikkäästi kuolevat, on, että näitä eläimiä ei saa enää tuoda maahan, koska jopa lainsäätäjä katsoo tämän olevan täysin moraalitonta.

Tämä tarina olisi vallan vahtikoiran heiniä. Mutta ei.

Kun Korkeasaaren lumileopardinpentujen kuvat ilmestyivät lehtiin, kuulin yhä uudelleen variaation lauseesta: "Onhan se toisaalta kamalaa, millaisissa tiloissa niitä pidetään, mutta kun ne on vaan niin söpöjä." Kamalaa – mutta söpöä.

Lässyttävät lehtijutut pitävät huolta, että siihen ajatus myös jää. Söpöysjournalismin oudoimpia piirteitä on tapa, jolla jutuissa inhimillistetään eläimiä. Delfiinit "esiintyvät näytelmässä", karhut "joogaavat", lumileopardit "käyvät neuvolassa". Puheen taakse jää todellisuus: se, että puhutaan vankeudessa elävistä villieläimistä.

Toki uhanalaisen lumileopardin pitäminen eläintarhassa on monisyisempi ja perustellumpi ilmiö kuin delfinaario, joka on yksinomaan vastenmielistä bisnestä. Mutta silti kysymyksiä riittäisi kysyttäväksi: kun Korkeasaaren tilat ovat aivan silmin nähden liian pienet suurille kissapedoille, millä perustein juuri niitä siellä pidetään? Ja kun pelokkaat kissaeläimet punnitaan, miten eläinten stressiä parantaa se, että paikalle kutsutaan lauma toimittajia ja kuvaajia?

Varmasti joidenkin paikalla olleiden mielessä läikähti se terve häpeä, jota ihmisen pitäisi kokea seistessään kosketusetäisyydellä villieläimestä, joka mieluummin pitäisi satojen kilometrien hajuraon. Mutta kukaan ei halua olla ilonpilaaja. Ja ovathan ne söpöjä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi