Seinien läpi

"Aika pelottava", toimittajaystäväni kommentoi taannoista lehtijuttuani.

Olin haastatellut yhteisöllisyysaktivistia. Pienessä opaskirjassaan Viisas arki Meri Lähteenoksa tarjoaa käytännön ohjeita yhteisöllisyyteen. Järjestäkää taloyhtiön messut, joilla jokainen esittelee kotiaan, hän ehdottaa. Tai pihalle vaihtokirppis, jonne jokainen voi tuoda omia kamojaan tarjolle. Menkää soittamaan toistenne ovikelloja ja tarjotkaa piirakkaa! Ja niin edelleen.

Ystäväni piti ajatusta kauheana. Hän ei pidä "hipeistä ja huovuttajista". (Minä pidän joistakin hipeistä, mutta pelkään huovutettuja tuotteita. Uskon, että jos alkaisin käyttää sellaisia, minulle tapahtuisi jotain peruuttamatonta.)

Marisin: mitä pelottavaa siinä muka on? Ei se yhteisö tule kotoa hakemaan. Jos ei itse halua mukaan, ei se ole itseltä pois!

Sitä paitsi naapureiden tuntemisessa on puolensa.

Edellisessä taloyhtiössäni seinän takana asui tyttö, joka piti kämppäänsä jonkinlaisena tukikohtana samanikäisille ystävilleen. Se myös kuului. Yritin saada kontaktia naapuriin, että olisi saatu sovittua edes jostain yhteispelistä, mutta ei se onnistunut.

Tästä syystä minulla oli heistä myös pian varsin vahvoja mielikuvia. Seinän läpi kuultuna tuntemattomat nuoret miehet kuulostivat siltä kuin olisivat hädin tuskin apinasta seuraavia.

Kuvittelin mielessäni typerän joukon, joka tyhjä katse silmissään ölisee huonon r&b-musiikin tahtiin ja nauraa silloin tällöin toistensa pieruille. Huono musiikkimaku, imbesillin nauru, huono henkilökohtainen hygienia ja kehittymätön otsalohko – kaikki tämä selvisi mielestäni seinän lävitse. Ajattelin tytöille vaatteet (liian kireitä farkkuja ja muovivöitä, H&M:n paitoja), harrastukset, melkein nimetkin.

Lempikirjoja en kuvitellut, sillä oli ilmeistä, että porukka oli lukutaidotonta.

Sitten muutimme uuteen yhtiöön, jossa on, jos mahdollista, vielä ohuemmat seinät. Kaikki muu oli toisin. Ihmisillä tuntui olevan puheyhteys toisiinsa ja erinäisiä ideoita.

Kesällä porukka päätti järjestää pihajuhlat. Rappukäytävään ilmestyi punaisia lappuja, joissa luki: ENÄÄ YKSI YÖ PIHAJUHLAAN!!! (Ei, en ole lisännyt tuohon ainuttakaan huutomerkkiä.)

Ja sitten juhlat. Naapuri lausui parvekkeelta runoja. Oli tikkakisa. Mankelihuoneessa esitettiin dokumentti aiheesta pesutuvan remontti: se oli kannettavan tietokoneen ruudulla pyörivä Power Point -esitys, jossa värikkäät tekstit vuorottelivat valokuvien kanssa.

Tunnelma oli hauras ja helppo.

Ja ne seinät? Eräänä päivänä yläkerran naapurit pahoittelivat rapussa, että heidän lapsensa hakkaa puista hiirtä lattiaan, ei kai se haittaa.

Jos totta puhutaan, olin istunut joskus sohvalla ja ajatellut, että kylläpä täällä remontoidaan paljon. Nykyään, jos katon läpi joskus kuuluu koputusta, ajattelen pientä tyttöä, joka iloitsee puisesta hiirestään, joka on hänelle niin rakas. Hakkaa päälle, Armi!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi