Selleri ja Pet Shop Boys

On kahdenlaisia ihmisiä. Näin väitetään. Sitten seuraa jaottelu; ajatuksena on, että toinen on normaali, toinen käsittämätön. Niin kuin normaalit ja sellerinsyöjät.

Tein gallupia tuttavapiirissä, ja he vastasivat: On meri-ihmisiä ja järvi-ihmisiä. Niitä jotka valitaan pesisjoukkueeseen ja niitä jotka on pakko ottaa. Kaupunkilaisia ja maalaisia. Lätkä- ja fudisihmisiä. Hän ja ne, jotka eivät ole hän (rakastunut). Niitä jotka kirjoittavat kolumninsa itse ja niitä jotka kirjoituttavat ne Facebook-ystävillään. Niitä jotka vaativat korvauksia ja niitä jotka eivät vaadi. No niin.

Oman määrittävän jakonsa tunnistaa siitä, että sitä seuraa täysin mustavalkoista ajattelua, joka ei tunnu yhtään irrationaaliselta. Nyt on näin: on ihmisiä, jotka ymmärtävät Pet Shop Boysin nerouden ja niitä jotka eivät. Niin: jos olen aivan rehellinen, jollakin tasolla uskon, että Pet Shop Boysia ymmärtämättömät eivät ehkä ymmärrä mitään muutakaan. Teoria jatkuu: se tarkoittaa kykenemättömyyttä tunnistaa melankolia ja kuulla tekstissä enemmän kuin yksi viesti kerrallaan – hyväksyä niiden rinnakkaisuus –, mistä päästäänkin siihen, että eivätkö Pet Shop Boysia ymmärtämättömät ole itse asiassa jonkinasteisia sosiopaatteja?

"Mutta ehkä melankoliaa voi ymmärtää, vaikkei ymmärrä Pet Shop Boysia", ystäväni ehdotti.

Ei kyllä voi, vastustin, ja ääneni muuttui oudon kimeäksi. Muistin, millaisen raivopäisen halveksunnan vallassa luin Iltalehden juttua, jossa toimittaja vertasi euroviisurallatusta Pet Shop Boysiin. (Hän luuli, että syntetisaattorilla tehty musiikki on kaikki samaa, ja että sivistyksensä voi osoittaa tällaista laukomalla. Moukka.)

Valistin ystävääni, että Petsarit johdattavat toisenkin maailmanselityksen äärelle: on niitä, jotka ymmärtävät ironian ja niitä, jotka eivät. Tapasin kerran ihmisen, joka ei hahmottanut ironiaa (kiinnostavaa kyllä, myöskään melankolia ei merkinnyt hänelle mitään). Ironia perustuu sille, että sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan, ja jos tämä ei ole selvää, keskustelu on mahdotonta. Miehen seurassa huomasi, kuinka paljon sävyjä keskusteluun tavallisesti sisältyy – harva asia on yhtä pelottava kuin ihminen, joka ottaa kaiken kirjaimellisesti.

Ystäväni nyökkäsi. "Ja on sanomattakin selvää, että Pet Shop Boys -fanius on tältä suojaava ominaisuus?" Juuri näin.

Määrittävää jakoaan valitessa kannattaa olla tarkkana: sen kannattaa olla kyllin sattumanvarainen, jotta arki ei vaikeudu. Synnynnäisten ominaisuuksien, kuten sukupuolen, rodun tai iän, perusteella jaottelu tuottaa ikävää jälkeä. Siksi esimerkiksi seksistit ja rasistit ovat niin pelottavia: aivan kuin jokin hienosäätö puuttuisi päästä. He tuntuvat ihan tosissaan luulevan, että maailma jakautuu heihin ja muihin. Eivätkö he voisi keksiä jotain vaarattomampaa, niin kuin koirat vastaan kissat? Selleri? Pet Shop Boys?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi