Taiteen tarkoitus

Mikä on taiteen tehtävä? Näin ylevän kysymyksen äärelle johdatti Jarmo Korhonen.

Keskustan ex-puoluesihteeri oli nimittäin kritisoinut haastattelussa Ryhmäteatterin Eduskunta-näytelmää sanomalla: "Toivottavasti näytelmään ei käytetä yhteiskunnan rahoja."

Toisin sanoen hän tuli ilmaisseeksi, että taiteiden tukeminen on vaihtokauppa, jossa halutaan vastineeksi myötämielisyyttä – taide ansaitsee tuen vain silloin, kun se pönkittää rahanjakajaa. (Sinänsä ei tietysti yllätä, että tällainen näkemys tulee juuri keskustan riveistä.)

Korhosen ajatusta mukaillen voisi määritellä, että taiteen tehtävä on tukea valtarakenteita (tässä hän on samassa veneessä Soinin joukkojen kanssa). Mutta pian törmätään vaikeuksiin.

Nimittäin, taide on outo olento: jos sitä yrittää luoda agendalla ja tilauksesta, se helposti epäonnistuu. Ohjelmallinen taide on usein vaivaannuttavaa. Runo ei ole sama kuin pamfletti, vaikka runon poliittinen voima voi olla pamflettia suurempi.

Onnistunut luova prosessi on väistämättä itsekeskeinen ja intiimi: taiteilija, säveltäjä tai kirjailija tekee ensin itselleen, ja sitten – ehkä – jos hyvin käy, joku tunnistaa siitä jotakin ja saa ajatuksia.

Ja mikä sen kaiken tarkoitus on? Pelkkä viihde ja esteettinen nautinto eivät tätä puuhaa selitä.

"Ihmisenä olemisen käsitteleminen", ehdotti ystäväni. "Tai lohtu, kokemuksen jakaminen", toinen sanoi. "Maailman ymmärtäminen?"

Taiteen erikoisin ja ehkä olennaisin piirre on, että se on jotain yksityistä, josta tulee yleistä, jotain henkilökohtaista, josta voi tulla myös poliittista.

Mietin usein kirjailija Arundhati Royta. Hän kirjoitti ylistetyn romaanin Joutavuuksien jumala, mutta hylkäsi sitten fiktion. Sen sijaan hän on omistautunut poliittiselle aktivismille ja pamfleteille.

Roy on selittänyt, että maailmassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta, että se vaatii nopeaa puuttumista. Ja tietysti fiktion kirjoittaminen näyttäytyy köyhyyden ja kärsimyksen rinnalla huikentelevana ja epämääräisenä puuhana. Royn mielessä taide kilpailee politiikan kanssa, ja tähän mennessä politiikka on voittanut.

Kirjailijan dilemma on ymmärrettävä. Mutta ongelma on monen mielestä, että Royn fiktio on monin verroin parempaa kuin hänen asiaproosansa. Jos hän kokee velvollisuudekseen vaikuttaa, eikö hän voisi tehdä niin kirjoittamalla romaaneja?

Ärsyttävä vastaus on: emme voi tietää. Teos voi muuttua yhteiskunnallisesti merkittäväksi, mutta ei välttämättä. Kirjaan menisi vuosia, eikä sen saamista tulkinnoista voisi koskaan mennä takuuseen.

Teoksen äärellä lukija, katsoja tai kuulija pyrkii aina ennen kaikkea ymmärtämään itseään. Mutta toisaalta, muita ei voi ymmärtää ennen kuin ymmärtää itsensä, eikä muista ottaa vastuuta ennen kuin ottaa vastuun itsestään. Ja se onkin jo – poliittista.

Taide on paljon, paljon monimutkaisempaa kuin ensi näkemältä vaikuttaisi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi