Tappiollinen suhde

Raha – moni meistä ei ole sen kanssa erityisen hyvä. Seurasin kiinnostuneena tanssinopettaja Åke Blomqvistin taistelua Nordeaa vastaan. Henkilökohtaisistakin syistä.

Kun vuosia sitten menin pankkiin säästöaikeissa, virkailija tarjosi heti korkorahastoa. Selitin haluavani vain säästää ilman riskiä. Ei tässä ole riskiä, virkailija sanoi, tämä on turvallinen tapa säästää. Heippa vaan, säästöt!

Lapsena en säästänyt, vaan lahjoitin rahani muille. Voisi sanoa, että pyrin ostamaan itselleni ystäviä – mutta kivempaa sekin on kuin lainanlyhennykset. Aikuisena rahasuhde muuttuu, kun raha tulee työstä. Sitä alkaa himoita, koska siihen liittyy niin paljon tunteita.

Ensimmäisissä palkkatöissä oli hämmentävää huomata, että joku saattoi tehdä kaksi kertaa enemmän tai vähemmän, huonommin tai paremmin kuin kollegansa, ja saada silti samaa palkkaa. Ja vuosien kuluessa alkoi myös tuntua, että palkka on korvaus läsnäolosta työpaikalla, työn palkkio jotain ihan muuta.

Raha-asioita sekoittaa sekin, että niitä maksetaan esimerkiksi pärstäkertoimesta, sukupuolesta, tai vain tuurilla. Muistan, kuinka tuttu mies kannusti viattoman innostuneesti naiskollegoitaan: jos palkka tuntuu pieneltä, kannattaa käydä pyytämässä lisää! Hän tosiaan kuvitteli, että he eivät olleet pyytäneet.

Olen lueskellut Leila Simosta, joka on kirjoittanut kirjan naisista ja rahasta. Simosen mukaan naiset eivät tajua rahan poikimisesta mitään: avioliitossa tai viimeistään avioerossa he luopuvat omasta rahasta, ja vähiä pennejään he shoppailevat menemään maanisdepressiivisen bulimikon itsehillinnällä.

Tunnistin siitä paljon. Vuosikausia maksoin laskuni ulosottofirmojen kautta. Opintolainaa lyhensin erissä, vaikka tilillä olisi ollut kylliksi lainan poismaksamiseen. Työnantajille olen lahjoittanut tuhansia euroja unohtamalla laskuttaa ylitöistäni.

Nykyisin en käy vaatekaupoissa. Alennusmyynnit tuovat mieleeni amerikkalaisen dokumentin kuvat, joissa ihmiset tunkivat marketin ovista kuin karjalauma (ei, tuo on loukkaavaa karjaa kohtaan). Rahasuhdetta leimaa silti välttely. Olen tyypillinen nainen, jos Simosta on uskominen.

Tosin en tiedä, onko kyse sukupuolesta. Tunnen miehiä, joiden rahasuhde on yhtä irrationaalinen. Yritin vakuuttaa miespuolista ystävääni omistusasunnon hyödyistä, kunnes tajusin, ettei kyse ollut taloudellisesta valinnasta. Omistaminen oli tunteen tasolla jotain, mitä hän ei osannut yhdistää itseensä. Annoin hänen olla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi