Vaarallinen kaupunki

Oli sunnuntai-iltapäivä kaupungin pahamaineisimmassa Siwassa. Punnitsin vihanneksia, kun hyllyjen välistä puski äkkiä sekaisin oleva mies takki täynnä kamaa.

Kassaneidin toiminta oli vaikuttavaa. Hän pomppasi salamana miehen eteen. "Takki tyhjäksi!" Helpommin sanottu kuin tehty, sillä mies törmäili holtittomasti ja yritti naisesta työntämällä läpi samalla kun mylvi: "Teen teistä rikosilmoituksen! Tämä on huonoa asiakaspalvelua!"

Tyhjennettyään vihdoin takkinsa mies tuuppasi naista vielä kerran ja teki viimeisen hyökkäyksen saalistaan kohti. "Antakaa edes nähdä, mitä olisin saanut", oli hänen lopetuslauseensa.

Merkillepantavaa oli, että pelkäsin itse konfliktia niin, että piilottelin hyllyn takana avokado kädessäni.

Jälkikäteen se tuntui lähes koomiselta. Suhteeni väkivaltaan on äärimmäisen pelokas. Se on myös äärimmäisen hypoteettinen, sillä en ole koskaan kohdannut fyysistä väkivaltaa. En ole yksin: helsinkiläiset pelkäävät esimerkiksi Kaisaniemen puistoa siinä määrin, että puisto on täysin tyhjä eikä siellä koskaan tapahdu mitään.

Kauppareissulta palatessani ohitin kaupunginosa-aktiivien pelkäämän vastaanottokeskuksen.

Kun pääsin kotiin, tv:stä tuli Louis Theroux'n ohjelma Philadelphiasta. Kaupunki näyttäytyi huumejengien ja murhamiesten temmellyskenttänä, jossa jalankulkijan henki ei ole minkään arvoinen. Kaksi vuotta sitten vierailin itse Philadelphiassa. Silloin paikka vaikutti minusta rennolta, rauhalliselta, kauniilta ja vapaalta – myös keskellä yötä autioilla kaduilla.

Iloitsin, etten ollut nähnyt ohjelmaa silloin. Olisin heti keksinyt pelättävää.

Mietin, olisiko Helsinkikin erilainen, jos kaikki päättäisivät lopettaa pelkäämisen ja käyttäytyisivät niin kuin mitään uhkaa ei olisi. Oliko kaupunki esimerkiksi vähemmän pelottava silloin kun ovissa ei ollut koodeja vaan kaikki portit olivat auki ja lapset juoksivat pihalta toiselle? Joku sanoo nyt, että avonaisesta portista kellarivarkaat pääsisivät sisälle, mutta jos nyt rehellisiä ollaan, niin niin ne näyttävät pääsevän koodisuojatuista ovistakin.

Erään ystäväni työpaikalla vieraili kerran poliisi puhumassa turvallisuudesta. Mies neuvoi, että jos kävelee esimerkiksi Kalliossa illalla, kannattaa pitää puhelin kädessä kaiken varalta. Ja toisessa taskulamppu: hyökkääjän lähestyessä sillä voi häikäistä silmiin. Puhekontaktissa poliisi kehotti käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin "hei kaveri".

Voi hyvää päivää.

Kertomus synnytti hyvät naurut kalliolaisessa baarissa. Eräs seurueen jäsen kertoi puolestaan tutusta naisesta, joka oli kävellyt iltamyöhällä yksin kadulla, kun outo mies alkoi seurata häntä. Nainen oli kääntynyt seuraajaansa kohti ja sanonut: "Kuljemme yhdessä kohti kuolemaa." Se siitä seuraajasta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi