Ahne ja nuuka

Suomesta ja suomalaisuudesta tulee usein mieleen Sonja O:n äiti.

Sonja O. oli Anja Kaurasen (nykyinen Snellman) esikoisteoksen päähenkilö. Sonjan äiti puolestaan oli kovasta elämästä katkeran nautintonsa repivä nainen, joka halveksi kaikkea kaunista ja turhamaista. Se oli hänestä pinnallista ja poroporvarillista.

Sonja O:n äiti ylpeili sillä, että opiskeli kuluttavan työnsä ohella ja kehitti päätään. Ruokansa hän söi vanhoista viilipurkeista, jotta lautaset eivät kuluisi. Lahjoja hän ei osannut antaa eikä vastaanottaa. Hän oli nuuka. "Tiukkuvan nuuka ja sapekkaan ahne samalla kertaa, se pahimman lajin yhdistelmä."

Perisuomalaisuus on samanlaista. Kuuluu tehdä kovasti töitä ja kouluttautua ja säästää kaikessa turhassakin ja paheksua niitä, jotka ottavat elämän rennosti tai ajelehtien.

Etenkin nuukuuden ja ahneuden yhdistelmässä on jotain hyvin suomalaista. Se näkyy kaikilla tasoilla. Se näkyy baareissa, jossa ihmiset maksavat sentintarkkaan vain oman tuoppinsa – ellei joku ole sitten niin tyhmä tai humalassa, että lähtee tarjoamaan muille. Se näkyy yrityselämässä, jossa miesvaltaiset alat jarruttavat vanhemmuuden kustannuksien jakamista, mutta hurskastelevat samaan aikaan juhlapuheissa, kuinka Suomeen pitää synnyttää lisää veronmaksajia.

Tiukkuvan nuukuuden ja sapekkaan ahneuden yhdistelmä näkyy myös suomalaisessa EU-keskustelussa.

Unionista pitää saada kaikki hyöty irti Suomella ja suomalaisille. Kun tulee antamisen aika, on toinen ääni kellossa. Suomalainen pihiys kihahti pintaan, kun keskusteltiin laina-avusta Kreikalle ja takauksista Irlannille. Mitä niille tuhlureille meidän rahoja jakamaan. Olisivat eläneet ihmisiksi. Olisivat syöneet jugurttipurkeista ja pienempiä annoksia.

Ruotsissa kaikki on tietysti toisin. Ruotsalaiset osaavat antaa ja ottaa. Euroalueen ulkopuolisen Ruotsin sosiaalidemokraateille ei ollut ongelma lähteä tukemaan Irlantia. Suomen demareille oli. Se oli noloa, lyhytnäköistä ja pikkumaista.

Ja näin itsenäisyyspäivän alla en halua kuulla mitään kitinää siitä, kuinka ruotsalaiset ovat saaneet elää vuosisatoja pulskasti samalla kun suomalaisten on pitänyt sotia ja kärsiä ja nähdä nälkää. Suomella on varaa ja kykyä tukea muita. Halua ei tosin ole yhtä paljon, ja se johtuu suomalaisesta ääripihiydestä. Suomessa kuvitellaan aina, että muut yrittävät hyötyä meistä. Se kertoo meidän suomalaisten heikosta uskosta itseemme ja selviytymiskykyymme.

Euroaluetta heiluttaa parhaillaan velkakriisi, jonka vaikutuksilta eivät voi välttyä vauraimmatkaan euromaat. Ylätasolla kyse on euromaiden velanoton kallistumisesta, uuden eurooppalaisen vakautusmekanismin luomisesta ja taloussääntöjen kirjoittamisesta uusiksi. Käytännön tasolla kyse on oikean nuukuus- ja ahneustason määrittelemisestä.

Yhdysvaltain keskuspankin entinen johtaja Alan Greenspan sanoi televisiokanava CNBC:lle perjantaina, että yhteisvaluutta euro ei toimi, koska projektissa mukana olevat maat ovat kulttuureiltaan liian erilaisia. Euro pelastuu vain, jos kaikki euromaat toimivat kuin Saksa.

Keskiviikkona EU-parlamentin liberaalijohtaja ja Belgian entinen pääministeri Guy Verhofstadt käsitteli samaa ongelmaa. EU-yhteistyön syventämistä ajavan Verhofstadtin mukaan eurossa on rakennevika. Missään muualla maailmassa ei ole valuuttaa, jonka takana ei ole yhtä hallitusta, yhtä budjettia, yksiä velkakirjamarkkinoita ja yhtä talousstrategiaa. Euro pelastuu vain, jos euromaiden taloushallintoa harmonisoidaan olennaisesti.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa Suomen kannalta? Sonja O:n äidin kaltainen nuukuus on EU:ssa kovassa kurssissa. Mutta nuukuuden ja ahneuden yhdistelmä ei sovi uuteen järjestelmään eikä varsinkaan nykytilanteeseen. Ennen kuin kaikista tulee yhtä pihejä, pitää Suomen varautua antamaan lisää.

Se tekee meille vain hyvää. Kasvattaa luonnetta.

On turha etsiä vikaa itsestään kun se on ilmiselvästi muissa. Tällä palstalla kolumnisti yrittää sietää ympäristöään. Kirjoittaja on Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi