Aina on tilaa ottajalle

Uskon keksineeni menestyksen salaisuuden. Ihminen menestyy, jos hän osaa, uskaltaa ja viitsii ottaa tilan itselleen. Miten ihminen sitten ottaa tilan itselleen? Ajattelemalla, että tämä maailma on minun. Se kuulostaa kamalan itsekkäältä. Mutta se ei ole.

En voi olla ihailematta ja ihmettelemättä ihmisiä, joilla on taito ja kyky vaatia tila itselleen.

He kävelevät tilanteeseen kuin tilanteeseen ja ovat siinä kuin kotonaan. Heillä on yleensä sanottavaa asiasta kuin asiasta, mutta silti he eivät ole päällepäsmäreitä. He tuntuvat ajattelevan, että heillä on ehdoton oikeus olla ja tehdä ja sanoa ja osallistua ja valita ja kyseenalaistaa ja vaatia ja tulla kuulluksi ja ottaa vastuu tai jakaa vastuuta. He seisovat keskellä huonetta eivätkä nurkassa. Silloin harvoin kun he seisovat nurkassa, heillä on siihen hyvä syy.

Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu tilan ottamiseen kannustaminen. Tilan ottoa pidetään itsekkäänä, jopa narsistisena. Oikeasti tilan vaatiminen on epäitsekästä. Se tukee demokratiaa. Jos nykyistä useampi osaisi vaatia maailmaa omakseen, entistä harvemmilla olisi mahdollisuus pompottaa muita.

Nurkkaanvetäytyminen ja sisäänpäin käpristyminen se vasta itsekästä on. Silloin pestään kädet kaikista ongelmista.

Lähtökohtaisesti elämä on liian lyhyt, jotta kenenkään täysjärkisen ihmisen kannattaisi lukea mitään muuta kuin kaunokirjallisuutta. Satunnaisesti pitää kuitenkin silmäillä faktaakin, jotta tietäisi, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu.

Kuluvalla viikolla olen nautiskellut kahdesta tuoreesta maailmanselitysteoksesta eli Hannu Jouhkin Demari ajaa bemarilla – Punakoneen viritysopas -pamfletista ja Lisa Sounion Brändikäs-kirjasta. Jouhkin ja Sounion teokset ovat tyyliltään ja sisällöltään hyvin erilaisia. Silti ne kertovat pohjimmiltaan samasta asiasta: tilan ottamisesta.

Jouhki ruotii sosiaalidemokraattien tilaa. Henkitoreissa viruva entinen mahtipuolue on syrjäyttänyt itse itsensä. Demarit eivät ole uskaltaneet ja osanneet ottaa tilaa eli ajaa keskiluokkaisen palkansaajan asiaa. Sen sijaan puolue on marginalisoinut itsensä edunsaajien äänitorveksi ja ihmettelee nyt, miksi kannatus on mitä on.

Siinä missä Jouhki analysoi tilan ottamista yhteiskunnalliselta ja ryhmän kannalta, Sounio katsoo samaa asiaa kaupallisesta ja yksilön näkökulmasta. Sounion mukaan kaikki ovat brändeja ja jokaisella on oikeus ja velvollisuuskin tehdä brändistään mahdollisimman hyvä. Käytännössä tämä tarkoittaa tilan ottamista: rohkeutta yrittää, epäonnistua ja onnistua.

Kuluvalla viikolla olen nautiskellut myös Eurooppa-neuvoston kokouksen seuraamisesta. EU-maiden johtajien tapaamiset antavat mahdollisuuden tarkkailla, kuka osaa ja viitsii ottaa tilaa ja miksi.

Saksan liittokansleri Angela Merkel imi itselleen lähes kaiken tilan kaappaamalla Ranskan tuella EU:n talousuudistuspaketin. Perjantaina Merkel perusteli toimintaansa Euroopan ja euron edulla. Englantilaisessa yksityiskoulussa tilan ottamisen asiantuntijaksi koulittu pääministeri David Cameron runnoi läpi EU:n budjettileikkauksen. Cameronin mielestä EU:n pitää säästää, koska niin tekevät jäsenmaatkin.

Pääministeri Mari Kiviniemi oli vasta toisessa huippukokouksessaan. Silti Kiviniemikin otti tilaa. Se näkyi niin rennonoloisena jutusteluna muiden päämiesten kanssa kuin myös Suomen vaatimusten järjestelmällisenä paukuttamisena muille jäsenmaille ja kansainvälisille viestimille.

Osa aikuisuutta on tajuta se, että asiat eivät vain tapahdu. Konkurssit, menestysyritykset, veronalennukset ja -korotukset eivät synny sattumalta. Taustalla on päätöksiä, ja päätöksiä tekevät ihmiset, jotka ottavat tilan. Kannattaa miettiä, kelle tilaa antaa. Tilaa voi olla vaikea saada takaisin.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien EU-kirjeenvaihtaja Brysselissä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi