Ei mitään mieltä

Nuorempana en voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut mielipiteitä. Oli asia mikä tahansa, halusin toisten ottavan kantaa. Pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Onko tomaatti maukkaampi kuin kurkku? Helene Schjerfbeck lahjakkaampi kuin Akseli Gallen-Kallela? Churchill merkittävämpi kuin JFK? Romaanis-germaaninen perinne kehittyneempi kuin anglosaksien viritelmät? Jos vastaus ei tullut kuin apteekin hyllyltä, luokittelin kakistelijan tyhmäksi tai hitaaksi ja useimmiten molemmiksi.

Erityisesti inhosin heitä, jotka sanoivat, että he eivät tiedä asiasta tarpeeksi valitakseen puolta. Mitä muka tietämisellä on tekemistä mielipiteenmuodostuksen kanssa? Valitse puolesi, tollo. Ei se voi olla niin vaikeaa.

Nykyään olen sitä mieltä, että mielipiteet ovat yliarvostettuja.

Olen vahvasti sillä kannalla, että vahvat kannanotot ovat väsyttäviä ja epäaitoja ja kertovat vain sanojansa hosuvasta ja hajottavasta luonteenlaadusta. Olen alkanut pitää ihmisistä, jotka sanovat, että he eivät tiedä. Ihailen tyyppejä, jotka tunnustavat, että he eivät välitä. Parhaita ovat he, jotka kiivaan keskustelun tuoksinassa kaatavat itselleen kolmannen kupin teetä, katsovat toistensa suuhun huutavien väittelijöiden yli ja sanovat tyynesti, että voihan asia olla niinkin. Tai noinkin. Riippuu, miltä kannalta katsoo. Tärkeintä on nyt juoda teetä.

Sana sanasta -mentaliteetin yleinen ihannointi on johtanut siihen, että harva uskaltaa olla vastaamatta, kun häneltä kysytään. Mitättömintäkään kysymystä ei saa enää kuitata napakalla ei-, kyllä- tai en tiedä -vastauksella.

Esimerkki numero 1: Tiedustelet ohikulkijalta tietä. Hän ei tiedä, mutta ei halua myöntää sitä. ”Ah, se on jossain tuolla suunnalla, sanoisin lähes varmasti, että kolmas poikkikatu vasemmalle. Tai ainakin se on joskus ollut siellä, ehkä, saattaa olla myös seitsemäs poikkikatu oikealle.” Kiitos tyhjästä.

Esimerkki numero 2: Tiedustelet päättäjältä tärkeän asian nykytilaa. Hän ei tiedä, mutta ei halua myöntää sitä. Tai sitten hän tietää, mutta ei uskalla tai halua kertoa. Alkaa loputon jaarittelu asian vierestä. Kiitos tyhjästä.

Esimerkki numero 3: Tiedustelet kaupallisen yhteisön edustajalta haluamastasi tuotteesta. Hän ei tiedä, mutta ei jaksa ottaa asiasta selvää. Alkaa välttelevä selittely tai aikaa vievä pompottelu. Kiitos tyhjästä.

Johtuuko sitten kulttuuriperinteestä vai mistä, mutta miehille – etenkin keski-iän saavuttaneille – mielipiteettömyys tuntuu olevan vaikeampaa kuin naisille. Moni mies ei yksinkertaisesti voi myöntää sitä, että hän ei tiedä jotain asiaa niin hyvin, että hänellä ei olisi siitä punnittua (lue oikeaa) mielipidettä.

Nuoremman väen keskuudessa sukupuolien erot eivät ole enää suuret. Besserwissereitä on naisissa ja miehissä. Kaikkitietävän porukan halkipoikkijapinoon-asenteen rinnalla mielipiteetön maailmantarkkailu vaikuttaa entistä raikkaammalta lähestymistavalta. Se vähentää hälyä.

Kulinaristit ovat saarnanneet jo vuosikausia hitaan ruoan ja hitaan syömisen puolesta. Hitaus on tulossa myös matkailuun, lastenkasvatukseen, sijoittamiseen, liikuntaharrastuksiin, asumiseen ja ihmissuhteisiin.

Mutta ennen kaikkea me tarvitsemme hidasta ajattelua ja hidasta mielipiteenmuodostusta. Tai pikemminkin: Ajatelkoon kukin tykönään ihan niin nopeasti kuin haluaa ja mitä haluaa. Kaikkea ei kuitenkaan kannata oksentaa mielipiteen muodossa muiden ihasteltavaksi. Se on väsyttävää kanssaihmisten kannalta. Hiilijalanjäljessä on ongelmansa, mutta ajatelkaa nyt joskus myös mielipidejalanjälkeä.

Tämä on vakaa kantani, ja kanta on oikea.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi