Eurodiskoilua

Älkää nyt menkö kertomaan pomolleni, mutta aloitan kaikki työaamuni diskoamalla. Myös jokainen työmatka toimituksesta illalla kotiin käy yökerhotunnelmissa.

Jokapäiväinen diskoni on Brysselin maanalainen. Siellä soivat 1970-, 80- ja 90-luvun hitit aamusta iltaan. Oikein harmittaa, jos metrojuna pyyhältää asemalle juuri kun kovaäänisistä pauhaa kesän 1984 suosikkihitti eli Whamin Wake me up before you go-go. Se tuo mieleen suloisen varhaisnuoruuden ennen Suomen EU-jäsenyyttä.

Dekadenttiä tunnelmaa tiivistää metron kelmeä valaistus ja asemien rujo betonisisustus. Siinä ympäristössä aamutorille suuntaava porvarisrouva näyttää yötöistä kotiin palaavalta hutsulta. Tavalliset perheenisät muistuttavat C-luokan elokuvien sarjamurhaajia. Rehdistä koulunuorisosta metron valaistus taikoo kalvakoita pilleripäitä, jotka ovat matkalla (ilman lippua) potkimaan mummoja.

No, takaisin kadulle noustessa itse kukin näyttää taas omalta hyveelliseltä itseltään.

En tiedä, johtuuko se sitten arkkitehtien etevästä valosuunnittelusta vai eurooppalaisesta yhteishengestä, mutta Euroopan parlamentissa interiööri toimii juuri päinvastoin kuin Brysselin metrossa. Euroedustajat, avustajat ja lobbarit tuntuvat aina monin kerroin fiksuimmilta, osaavammilta ja rehdimmiltä EU-parlamentissa parveillessaan kuin samat euroedustajat, avustajat ja lobbarit yksin jossain muussa ympäristössä.

Ehkä se on sitä, että joukossa kaikki tiivistyy. Kun samalla tavalla ajattelevia ihmisiä pannaan iso liuta samaan tilaan, antaa yksimielisyys hohdetta kaikkien kasvoille. Usko siihen, että on oikeassa, antaa itsevarmuutta, joka antaa puolestaan hehkeyttä, vakautta ja rauhaa, jotka takaavat muiden kunnioituksen.

Asiahan olisi ihan yksi ja sama, jos se toimisi vain pintatasolla. Näin ei kuitenkaan ole. Euroedustajien – ja muidenkin EU-poliitikkojen – yhtenäinen tapa ajatella ja toimia ajaa meidät maallikot uskomaan, että muita tapoja toimia ei ole. Että kaikki muu on väärin. Tyhmää. Turhaa. Jopa vaarallista.

Irlantilainen Libertas-ryhmittymä yrittää haastaa kesäkuun eurovaaleissa valtaa pitävän EU-eliitin. Miljonääri Declan Ganleyn johtama Libertas vastustaa ensisijaisesti unionin toimintaa uudistavaa Lissabonin sopimusta. Libertas-ryhmän suomalaisiin tukijoihin on ilmoittautunut perussuomalaisten johtaja, kansanedustaja Timo Soini.

Libertasista nyt voi olla montaa mieltä. Yleisin näkemys – ja siihen on helppo yhtyä – on se, että Ganleylla ei ole mitään käsitystä 99,99 prosentista asioista, jotka kuuluvat EU:n piiriin. Ei Lissabonin sopimukselle, se on hänen ainoa ajatuksensa.

Tällä viikolla Libertasin maine sai lisää kolhuja. Kaksi puolueelle tukensa antanutta eurooppalaispoliitikkoa kiisti koskaan allekirjoittaneensakaan tukilistaa.

Libertasin mukaan tukensa peruneet virolais- ja bulgaarialaispoliitikot jänistivät. Mikä on totuus, se on parhaillaan Euroopan parlamentin tutkittavana. Soini ainakin vakuutti vielä tällä viikolla, että hänen allekirjoituksensa on aito.

Libertasin vastoinkäymiset harmittavat. Ei siksi, että Ganleyn porukan ajama heppoinen agenda olisi erityisen kannatettava. Valitettavaa on se, että jokainen Libertasin moka nakertaa mutkan kautta EU:n demokraattisuutta.

Libertas on malliesimerkki siitä, kuinka Brysselin metroefekti toimii EU-elimissäkin. Vääränkuuloiset laulut väärään aikaan väärässä valossa saavat koko Libertasin näyttämään mielipuoliselta, jopa vaaralliselta. Siellä on varmaan ihan vilpitöntäkin porukkaa joukossa. Ihmisiä, jotka haluavat kyseenalaistaa totutun tavan tehdä EU-politiikkaa.

Unionin sisäpiiriläisille Libertas on kuitenkin pelkkää diskoilua. Hauska vitsi, pituus yhden hitin mittainen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi