Haussa: luottojohtaja

Kävin tällä viikolla Suomessa. Se oli hienoa. Pääsin kuuntelemaan jokusta politiikkaa, yhteiskuntaa ja taloutta tuntevaa ajattelijaa. Se oli erityisen mahtavaa.

Ajattelijoilla oli paljon sanottavaa niin Suomen, Euroopan kuin koko maailmankin tilasta. Kaikki painottivat samaa asiaa: epävarmuus vallitsee, eikä mistään voi tietää varmasti mitään. Kaikessa ja kaikissa on aina pohjimmiltaan jotain vikaa. Luottaa ei voi kehenkään eikä mihinkään, mutta kaikki ja itse kukin voivat kaatua milloin tahansa.

Yksi yhteiskunnallisista ajattelijoista (ei, en valitettavasti kohdannut häntä silmästä silmään, vaan luin hänen Radio Rockin aamushow'ssa esittämät ajatuksensa Ilta-Sanomien verkkolehden referoimana) veti kuitenkin tyystin erilaista linjaa.

Kyse on kotiäiti Nina Mikkosesta.

Radio Rockin aamujuontaja oli kysynyt Mikkoselta, mikä on hänen aviomiehensä Timo T. A. Mikkosen heikko kohta.

"En voi kertoa, koska sitä ei ole minulle ainakaan tullut ilmi", Nina Mikkonen sanoi.

Briljanttia. Erilaista. Virkistävää. Unohtakaa itse Mikkoset ja heidän täsmäroolinsa suomalaisessa mediassa. Mikkoset eivät ole asian ydin. Ydin on se, että joku tänä päivänä sanoo ääneen, että jossain asiassa tai henkilössä ei ole heikkoa kohtaa, ei vikaa, ei puutetta, ei uhkaa.

Keväällä 2009 ei kuulu uskoa eikä luottaa, vaan epäillä kaiken aikaa. Heikkouksia on kaikissa ja kaikkialla: omassa persoonassa, omassa elämässä, omassa puolisossa, omassa parisuhteessa, Suomen taloudessa, maailmantaloudessa, suomalaisissa poliitikoissa, maailman johtajissa.

Joka muuta sanoo, on pähkähullu.

Ainakin toistaiseksi. Mutta mitä rankemmaksi yleinen epävarmuus käy, sitä enemmän ninamikkoslainen ajatustapa alkaa houkutella. Sehän on vain luonnollista.

Jatkuva epäileminen uuvuttaa. Sokea luottamus on paljon helpompaa. Loputon vikojen ja uhkien kartoittaminen vie elämänhalut. Johdettavaksi antautuminen on hellempää mielenterveydelle ja sydämelle.

Pohjimmiltaan me kaikki haluaisimme olla ninamikkosia.

Olennaista on nyt se, kuka poliittinen johtaja tai alemman tason kansankiihottaja huomaa sen ensimmäisenä.

Talouskriisin alkuvaiheessa kaikki suuriksi johtajiksi pyrkivät yrittävät olla mahdollisimman kriittisiä. He painottavat, että mihinkään ei voi luottaa eikä mitään voi tietää. Mitä suurempi epäilijä, sitä suurempi näkijä ja suurempi johtaja.

Tavallisia ihmisiä alkaa kuitenkin pian väsyttää. Ei ole kiva kuunnella koko ajan, että suuri johtaja ei tiedä mitään eikä usko mihinkään.

Me tavalliset ihmiset haluamme vastuunkantajia, joilla on vankka usko – oli se sitten mihin tahansa. Kaikesta näennäiskriittisyydestämme huolimatta haluamme katsoa johtajiamme ylöspäin. Suurin toiveemme on sanoa Nina Mikkosen (ja pohjoiskorealaisten) lailla, että heikkoja kohtiako, älkää nyt naurattako, niitähän ei meidän johtajassamme ole lainkaan.

Nyt pitää vain seurata, kuka poliitikko keksii tarttua tilaisuuteen ensimmäisenä. Liian aikaisessa lamavaiheessa ei epävarmuuden saarnaamisesta voi luopua. Jos taas täyskäännöstä pitkittää, saattaa kapulan napata joku muu. Suomalaisena ja EU-kansalaisena voi vain toivoa, että uusi luottojohtaja nojautuu ainakin enimmäkseen demokraattisiin ihanteisiin.

PS. Helsingin Sanomat, Radio Rock ja Ilta-Sanomat kuuluvat kaikki samaan konserniin. Kolumnisti on kuitenkin ollut voimaton kyseisen tosiasian edessä. Hän ei ole yrittänyt etsiä konsernille synergiaetuja, vaan Mikkos-esimerkki on valittu puhtaasti journalistisin perustein.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi