Hyi, miten ilkeää

Tämä on tietysti poliittisesti erittäin epäkorrektia, mutta tapaus päiväkotilasten teippaamisesta ruokapöytään on antanut viikon parhaat naurut. Sen näkee kirkkaasti silmissään: Raivostuttavat tenavat eivät pysy hetkeäkään paikallaan, joten tuskastuneet hoitajat tarttuvat askarteluteippiin ja sitovat pienet pullakädet ja -jalat tiukasti kalustoon. Siinähän sitten istuvat, kunnes kesäkeitto on lapioitu. Eivätpähän niskuroi jatkossa.

Itse kannan teippirullaa aina käsilaukussani. Teippiä on hyvä olla mukana, jos pitää yllättäen varata istumapaikka lehdistötilaisuudesta tai pressikeskuksesta.

Helsinkiläisen päiväkodin väitetty teippitapaus antaa uusia ideoita teippirullan käyttöön. Vierustoveri junassa ei pysy hetkeäkään hiljaa vaan kälättää kännykkäänsä – teipillä suu kiinni. Koleerikko baarissa naputtaa tiskiin kuin tarantellan puremana – teipillä kädet jakkaraan. Eteläeurooppalaisen kasvatuksen saaneet muukalaiset tunkevat liian lähelle kassajonossa – teipillä askelmerkit lattiaan.

Tulevaisuudessa aion varata laukkuun vähintään kolme teippirullaa. Pitää olla tavallista teippiä, maalarinteippiä ja ilmastointiteippiä erilaisiin tilanteisiin.

Mutta kuka muotoilisi teippirullia varten aistikkaan nahkakotelon? Sitä voisi ruveta viemään Venäjälle suomalaisena huippudesignina. Venäläisethän ovat uutisten mukaan kiinnostuneita suomalaisista lastenkasvatusmetodeista.

Tietenkään pikkulapsia ei saa teipata ruokapöytään. Itsekin rakastan lapsia ja haluan heille pelkkää hyvää (etenkin jos he ovat hiljaa ja liikkumatta ja ainakin 50 metrin päässä).

Teippitapaus kuitenkin kiehtoo, koska siinä on kaikuja Grimmin veljesten saduista. Viattomalle voi käydä huonosti, jos hän ei tottele sääntöjä – ja usein muulloinkin. Matkalaista saattaa odottaa minkä tahansa mutkan takana paha noita. Läheisiltä ja vastuuhenkilöiltä sopii odottaa pelkkää pahansuopuutta – etenkin äitipuolilta.

Ilkeä tai paha on yleensä paljon kiinnostavampi kuin hyvä ja lempeä. Emme me muuten jaksaisi lukea kaiken maailman diktaattoreista ja ihmishirviöistä.

Ilkeyden ja pahuuden vetovoima pätee myös pienemmässä mittakaavassa. Pikkutyttönä ihailin Disney-filmien verkkokalvolle siirtämiä pahoja äitipuolia. Heillä oli aina parempi silmämeikki ja enemmän särmää kuin vaisuilla sankarittarilla.

Teininä ei ollut vaikea tehdä valintaa Dynastia-televisiosarjahahmojen Krystle Carringtonin ja Alexis Carrington Colbyn välillä. Maidossa uitettu hyväsydäminen Krystle vietti päivänsä huokailemalla aviomiehensä rinnalla. Paha Alexis teki, mitä tahtoi. Ja kyllä, Alexisin luomivärin käyttökin oli ilmaisuvoimaisempaa kuin Krystlen.

Yksi kaikkien aikojen loistavimmista hahmoista kirjallisuudessa on puolestaan Tom Ripley. Patricia Highsmithin luomasta Ripleystä ei voi olla pitämättä, vaikka Ripley murhaa ihmisiä liukuhihnalta. Hänhän murhaa niin sympaattisesti.

Idea ilkeydestä, häijyydestä ja pahansuopaisuudesta ruokkii mielikuvitusta. Siksi myös pahat teot (laajalla skaalalla töykeys–kansanmurha) kiinnostavat.

Mutta entä arkielämä? Paljonko ilkeyttä siihen saa mahtua?

Eräs ystäväni ylisti kerran kolmatta kertomalla, että "hän ei koskaan sano kenestäkään pahaa sanaa". Herra meitä varjelkoon ihmisiltä, jotka eivät koskaan sano pahaa sanaa. Pitkästyttävintä maailmassa ovat hyvät ihmiset, joiden sanomiset arvaa aina etukäteen.

Missä menee raja? Sen kertoo kaksi erilaista herrasmiehen (ja -naisen) määritelmää. Ensimmäisen mukaan herrasmies välttää aina saattamasta toista henkilöä kohtuuttoman vaivautuneeksi. Toisen mukaan herrasmies on yhtä kohtelias sekä niille, joista hän voi hyötyä, kuin myös niille, joista hyötyä ei ole. Tasapainoinen ja hallittu ilkeily on siis sallittua.

annamari.sipila@hs.{filig On turha etsiä vikaa itsestään kun se on ilmiselvästi muissa. Tällä palstalla kolumnisti yrittää sietää ympäristöään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi