Isänmaan asialla

Eräillä ihmisillä on tapana brassailla, että he eivät saa mitään tolkkua poliitikkojen puheista. Itse en valitettavasti kuulu tähän ryhmään. Ymmärrän usein liiankin hyvin sitä, mitä poliitikot sanovat. Mitä köykäisempi lausunto, sitä paremmin ymmärrykseni toimii.

Pystyn samastumaan myös hätävalheisiin ja itsekorostukseen ja tyhjänpuhumiseen ja teknis-juridiseen jargoniin ja vastustajien panetteluun ja suorien vastausten välttelyyn. Laskettelisin poliitikkona ihan samanlaista itsekin. On kansan onni, että en ole päättämässä yhteisistä asioista. En sitä paitsi pystyisi suutelemaan torilla pikkulapsia.

Ylivertaisesta ymmärryksestäni huolimatta olen ollut kuluvalla viikolla eksyksissä. En ole ponnisteluista huolimatta ymmärtänyt eduskunnan suurta isänmaallisuusväittelyä.

Uutisraporttien mukaan pääministeri Mari Kiviniemi nimitti keskiviikkona opposition edustajia epäisänmaallisiksi, kun nämä halusivat lisätietoja Suomen EU-linjauksista. Tietovuotojakin vihjattiin esiintyneen (toim. huom.: liian harvoin). Demarien johtokaksikko Jutta Urpilainen ja Eero Heinäluoma raivostui – tai oli raivostuvinaan – syytöksistä. Kiviniemi pyysi sanomisiaan myöhemmin anteeksi ja luonnehti sananvalintaansa huonoksi. Epäisänmaallisuudesta ja sen puutteesta kohistiin kiihkeästi pari päivää. Kaikki tuntuivat olevan selkkauksesta kovasti tohkeissaan, ja kaikilla oli siitä mielipide.

Lähdetään siitä, mikä on helppo ymmärtää: huhtikuun eduskuntavaalit. On luonnollista, että puolueet yrittävät kampittaa toisiaan vaalien alla. On ymmärrettävää, että poliitikot tarttuvat vastustajiensa jokaiseen sanaan ja koettavat vääntää lipsahduksista vaaliasetta.

Se, mikä ei ole ymmärrettävää, on se, että tällainen potentiaalinen voimasana olisi "epäisänmaallinen".

Olkaamme rehellisiä itsellemme. Kuka 1920-luvun jälkeen syntynyt loukkaantuu aidosti siitä, että häntä nimitetään epäisänmaalliseksi? Ei kukaan. Epäisänmaallisuus on tyhjä sana, joka voi tarkoittaa mitä tahansa: maanpetosta, suomalaisen ruoan haukkumista, ulkomaisen miehen/naisen naimista, liputuspäivien laiminlyöntiä, Maamme-laulun sanojen unohtamista, ruotsalaisen pop-musiikin suosimista tai saunakulttuurin, jääkiekon ja tilaviinien väheksymistä.

Normaali ihminen suhtautuu epäisänmaallisuussyytöksiin so what? -olankohautuksella. Epäisänmaalliseksi soimaaminen on vähän kuin arvostelisi toisen tyyli- tai huumorintajua. Arvostelulla ei ole mitään merkitystä, koska objektiivista mittaria ei ole olemassakaan.

Kun Urpilainen ja Heinäluoma pillastuivat – tai olivat pillastuvinaan – Kiviniemen epäisänmaallisuus-sanasta, osoittivat he samalla, että demareilla ei ole olennaista uutta annettavaa EU:n talouskeskusteluun.

Euromaat yrittävät sopia maaliskuun aikana laajasta talouspaketista, joka kattaa tuhat ja yksi asiaa talouskurin tiukentamisesta aina heikkojen euromaiden mahdolliseen lisäapuun. Suomi on ollut neuvotteluissa vaikeassa asemassa. Suomi ei halua sitoutua mittaviin lisäpanostuksiin haavoittuvien euromaiden auttamiseksi. Samaan aikaan tyly selän kääntäminen heikoille jäsenmaille on EU-poliittisesti mahdotonta.

Jos oppositiolla olisi ollut pulmaan ratkaisu, ei sen olisi tarvinnut loukkaantua – tai esittää loukkaantunutta – epäisänmaallisuussyytöksistä. Oman ratkaisuvaihtoehdon esittäminen olisi ollut tarpeeksi voimallinen vastaveto. Se olisi ravisuttanut hallituspuolueita kunnolla.

Ymmärrän diivailevia poliitikkoja ja seuraan heidän esiintymistään mielelläni. Arvostan taidokasta show'ta. Sillä on viihde- ja usein poliittistakin arvoa.

En kuitenkaan jaksa innostua tyhjänpäiväisestä mouhkaamisesta silloin, kun ratkaistavana on oikeasti isoja asioita. Jos poliitikkojen rahkeet eivät riitä järkevien vaihtoehtojen esittämiseen, menisivät sitten vaikka torille suutelemaan lapsia.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien Brysselin-kirjeenvaihtaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi