Käsialattomat

Mikä tyyppi se oikein on?

Ennen vastausta etsittiin isännän tai emännän kirja- ja levyhyllystä. Uteliaimmat ja röyhkeimmät tsekkasivat myös kylpyhuoneen lääkekaapin ja kurkistivat makuuhuoneen sängyn alle.

Nyt 600 000 suomalaista kertoo kaiken itse ja vapaaehtoisesti – kuvineen ja kommentteineen – internetin Facebookissa. Henkilökohtaisen tiedon tarjonta on vähintään yhtä suurta kuin sen kysyntä.

Tekninen kehitys auttaa niin itsensäpaljastajia kuin tirkistelijöitäkin.

Mutta on myös asioita, joita tietää yhä harvemmasta. Yksi näistä on käsiala.

Milloin viimeksi olet nähnyt ystäväsi, tuttavasi tai työtoverisi käsialaa? Viestit ja kutsut lähetetään nykyään sähköpostilla tai tekstiviestillä, ei kirjeitse.

Harvalla on enää perinteistä paperista almanakkaa. Sen on korvannut sähköinen kalenteri. Monessa ravintolassakaan ei allekirjoiteta laskua, vaan näppäillään pin-koodi. Päiväkirjasta tuli jo ajat sitten blogi.

Käsialasta pystyi päättelemään ennen paljon. Sen sujuvuus kertoi koulutustaustasta ja paperisesta harrastuneisuudesta. Jotkut arvioivat käsialan perusteella jopa kirjoittajan luonnetta.

Kymmenessä vuodessa käsialasta on tullut lähes intiimiä tietoa. Kun sitä näkee entistä harvemmin, kiinnittää siihen myös entistä enemmän huomiota: Ahaa, tuo tyyppi kirjoittaa tuollaista, ei olisi uskonut.

Oh-hoh, aivan kamalaa, jäiköhän raukalla peruskoulu kesken? Vau, tuossa kaverissa on pakko olla luonnetta, ei olisi puheista arvannut. Ja kirjoittaa vieläpä mustekynällä.

Nykyaikuisilla on vielä jonkinlainen käsiala, mutta tulevilla polvilla ei ole välttämättä sitäkään.

Kymmenen vuoden kuluttua kaikki Suomen nuoret aikuiset kirjoittavat samanlaisia horjuvia harakanvarpaita – silloin kun kerran viidessä vuodessa käsin jotain kirjoittavat.

Yle uutisoi tällä viikolla, että koululaisten on entistä vaikeampaa oppia kirjoittamaan käsin. Uudella tyyppikirjaimistolla on hankala kirjoittaa, vaikka siitä on yritetty tehdä mahdollisimman yksinkertainen.

Opettajatkaan eivät kuulemma opi uusia kirjaimia epäloogisine sidontasääntöinen. Lapsilta menevät kirjoitushalut, kun kynän kanssa taiteilu on yhtä "tököttämistä", Yle kertoi.

Kirjaimistouudistusten taustalla on tekniikan kehittyminen. Nyky-yhteiskunnassa tarvitsee kirjoittaa entistä harvemmin käsin eli kynällä paperille. Kirjaimistosta on haluttu siivota turhat koukerot ja kiekurat, jotta aikaa ei kuluisi turhan opetteluun. Samalla kaunokirjoitus on lähentynyt tekstausta.

Pikkukoululaista käy kyllä sääliksi. Siellä se istuu, pureskeltu lyijykynä nihkeässä kourassaan. Viivapaperille pitäisi saada jotain lukukelpoista, vaikka kaikki tietävät, että kynät voi heittää parin vuoden kuluttua roskiin.

"Oikeaan" kirjoittamiseen käytetään näppäimistöä eikä mitään keltaista kumipäistä HB:tä. Käsiala? Mitä väliä.

Ei, en halua sulkakynää ja ylikoukeroista käsialaa takaisin. En ihaile kaunista ja selkeää käsialaa, vaan kirjoitusta, josta näkee, että kirjoittaja vie kirjaimia eikä kynä käske kirjoittajaa.

En myöskään halua, että kaikki kirjoittavat samalla tavalla. Haluan kurkkia erilaisia käsialoja ja tehdä niiden perusteella mielivaltaisia, julmia ja salaisia päättelyitä kirjoittajan älynlahjoista ja kaikkinaisista muistakin kyvyistä.

Kirjaimiston yksinkertaistamisen puolestapuhujat sanovat, että lasten on tärkeämpää oppia ajattelemaan kuin piirtämään kynällä harmonisia silmukoita. Tietysti on.

Näppäimistön käytöllä voitettu aika ei mene kuitenkaan suoraan ajatuksen hiomiseen ja sanomisen punnitsemiseen. Se, että on käsissä nopea tietokone, ei tarkoita sitä, että näkemys, lause ja kielioppi olisivat kunnossa. Lukekaa vaikka internetin keskustelupalstojen puheenvuoroja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi