Kansat kaduillaan

Ranskalaisilla sitä riittää energiaa. Ei voi muuta kuin ihailla.

Presidentti Nicolas Sarkozyn eläkeuudistus ajoi nuorisonkin kadulle. Parikymppiset opiskelijat vastustivat raivokkaasti eläkeiän nostamista 60 vuodesta 62 vuoteen. Mitä sitä itse teki 20-vuotiaana? Kävi bileissä, nukkui puoleenpäivään ja mietti, miten tenteistä pääsisi läpi mahdollisimman helposti. Barrikadeille lähteminen ei olisi tullut mieleenkään – vaikka oli lama ja kaikki syyt mellakoida.

Ranskalaiset sen sijaan ovat oma rotunsa. Siellä kai jokainen perusteinikin tuntee olevansa kuin Eugène Delacroix'n Vapaus johtaa kansaa -maalauksesta. Kadulle pitää päästä huutamaan, vaikka eläkeuudistus tulee voimaan vasta kahdeksan vuoden päästä ja omiin eläkepäiviin on 40 vuotta.

Eikö niillä ole kiireellisempää ja tähdellisempää tekemistä, kuten bileisiin laittautumista?

Mielenosoittajissa on jotain hyvin kiehtovaa ja pelottavaa. Ne menevät julkisille paikoille kuin omalle takapihalleen, huutavat, mekkaloivat, purevat poliisikoiria ja parhaimmassa tapauksessa hajottavat vielä kaikki paikat.

Itse en ikinä uskaltaisi. Saisiko sieltä mellakoiden keskeltä edes taksia kotiin, jos alkaisi väsyttää? Mitä jos muut tulisivat liian lähelle, ja rupeaisi ahdistamaan? Löytyisikö jostain porevettä (jalallisessa oikeassa lasissa), jos huutaminen alkaisi kuivata kurkkua? Onko mielenosoitukseen korrektia laittaa korvatulpat? Voiko ennen aloittamista sopia, että ei sitten tönitä?

Mutta ei pidä ihailla vain pelottomia ranskalaisia. Osataan sitä Saksassakin. Stuttgartissa, Baden-Württembergin pääkaupungissa, on osoitettu mieltä jo viikkokaupalla. Syynä on kaupunkiin suunniteltu kallis uusi Stuttgart 21 -juna-asema, jota paikalliset vastustavat.

Liittokansleri Angela Merkel saa tuta stuttgartilaisten vihan ensi maaliskuun vaaleissa. Sitä ennen paikalliset kotirouvat, pukumiehet ja koko muu hillitty keskiluokka tyytyvät paukuttelemaan kattiloita ja heristämään nyrkkiä kaduilla.

Ranskalaisen ja saksalaisen kiehunnan erot kertovat paljon nyky-Euroopasta. Ranskassa osoitetaan mieltä talousuudistuksia ja etujen heikentämistä vastaan. Saksassa vastustetaan hienoa rautatieasemaa, josta pääsisi luotijunalla Pariisiin shoppailemaan. Ei voi muuta kuin panna kädet ristiin kyynärpäitä myöten ja todeta, että Saksan talous on vakaassa nousussa. Sen kertoo mielenosoitusten laatu ja laajuus.

Olisin varmaan nykyistä parempi mielenosoittaja, jos en olisi nähnyt vaikutuksille alttiissa iässä tv-raportteja Iranin islamilaisesta vallankumouksesta. Niissä mustakaapuiset naiset vaativat kurkku suorana, että heitä ei pidä päästää enää kaduille mieltä osoittamaan, vaan että naisten paikka on kotona.

Televisiokamerat tarkensivat aina sen vihaisimman näköisen naisen suuhun, ja suussa ei ollut koskaan – tämä ei voi olla sattuma – hampaita. Vähemmästäkin sitä lapsi pelästyy. Päättelyketju oli selvä. Menet mielenosoitukseen, hampaasi putoavat, ja menetät kaikki ihmisoikeutesi. Sen jälkeen olen välttänyt visusti niin mielenosoituksia kuin kaikenlaisia torikokouksiakin. Sopiva määrä ihmisiä kadulla on viisi kutakin 50 metriä kohti. Eivät kulu katukivetkään.

Mutta Euroopan mielenosoituksia pitää ja täytyy seurata. Ne mittaavat kansalaisten tuntoja, kun finanssikriisistä talouskriisiksi kehittynyt ongelmavyyhti puhkeaa viimeinkin kukkaan eli sosiaaliseksi kriisiksi.

Eri maissa kynnys lähteä kaduille on eri korkuinen. Se mikä Ranskassa tai Kreikassa on normaalia, olisi Suomessa tai Saksassa ennenkuulumatonta. Sitten kun suomalaiset jaksavat mellakoida, on yhteiskunta jo oikeasti hajoamassa.

Kunpa joku vain ryhtyisi järjestämään hallittuja demokraattisia mielenosoituksia. Niihin voisi mennä suoraan töistä korkokengissä, eikä kukaan ryhtyisi riehumaan. Session jälkeen jokainen veisi oman plakaattinsa siististi jätekeräykseen.

On turha etsiä vikaa itsestään kun se on ilmiselvästi muissa. Tällä palstalla kolumnisti yrittää sietää ympäristöään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi