Kitinää pikkuasioista

Maailma nyt vain on sellainen. Tajusin tämän vapauttavan tosiasian kuluvalla viikolla, tarkemmin sanottuna keskiviikkoiltana. Juttelin yli nelikymppisen ystäväni kanssa, joka kertoi keskusteluistaan oman alle kolmekymppisen ystävänsä kanssa.

Alle kolmekymppisillä on alle kolmekymppisten tavat, mikä käytännössä tarkoittaa paasaamista kaiken maailman epäkohdista. Ei ihme, että yli nelikymppistä väsytti.

Maailma nyt vain on sellainen”, hän sanoi voipuneena. Totta totisesti, maailma nyt vain on sellainen. Tietenkin vastustan edelleen kivitystuomioita, korruptiota, joukkotuhoaseiden huolimatonta varastointia, rasismia, kansanmurhia, naisten ympärileikkauksia, sademetsien tuhoamista, saimaannorppien ja manaattien kannan hupenemista, ihmisoikeusrikoksia sekä Itämeren saastuttamista.

Mutta en totta totisesti halua kuulla näistä ongelmista koko ajan, en ainakaan työpäivän jälkeen, en useita tunteja yhtäsoittoon, en ennen kello 9:ää tai kello 21:n jälkeen, enkä etenkään silloin, kun keskustelen intiimisti lampaankyljyksien ja punaviinikastikkeen kanssa.

Ihmiset, jotka messuavat jatkuvasti maailman vääryyksistä ovat pitkästyttäviä. (Urheat ihmisoikeustaistelijat ja muut puolipyhimykset ovat tietysti asia erikseen – mutta heillä onkin liian kiire maailmanparannuksessa, jotta he ehtisivät pilaamaan meidän tavallisten ihmisten illalliskeskustelua.) Megaluokan ongelmista jauhamisen sijaan on vapauttavaa kuunnella kitinää pikkuasioista.

Englannin kielessä on termi pet hate, joka kääntyy huonosti suomeksi. Yksi käytetty käännös on suosikki-inhokki. Suosikki-inhokit ovat elämän pieniä ärsyttäviä epäkohtia, joilla ei ole mitään merkitystä maailmanmenon suuressa mittakaavassa, mutta jotka omalle kohdalle sattuessaan aiheuttavat toistuvasti kiukkua, raivoa ja hampaiden kiristystä.

Useimmilla ihmisillä on yksi tai useampia suosikki-inhokkeja. Etenkään Suomessa niistä ei ole kuitenkaan soveliasta puhua. Perisuomalaiseen asenteeseen kuuluu se, että pikkuasioista ei saa marmattaa. Valistuneessa seurassa saa valittaa vain ilmastonmuutoksesta, Yhdysvaltain ja Kiinan kuolemantuomioista sekä ihmiskaupasta. Itse kuuntelen kitinää pikkuasioista mielelläni.

Mikään ei kerro toisesta ihmisestä yhtä paljon kuin se, mistä hän ärsyyntyy tavallisessa arkielämässä. Mikään ei todista samalla tavalla, että toinen ihminen on humaani ja ajatteleva yksilö – hieman neuroottinen ehkä, mutta ainakin tietoinen siitä.

En haluaisi kerskua ja rehvastella, mutta henkilökohtaisesti olen erittäin lahjakas valittamaan pikkuasioista. Suosikki-inhokeistani voisi perustaa virtuaalimuseon, jonka nimeksi sopisi Tätä kaikkea Sipilä vihaa ja inhoaa.

Museoon kerättäisiin ihmiset, jotka 1) halvaantuvat keskelle kulkureittiä juttelemaan säästä tai naputtelemaan kännykkäänsä. Sinne laitettaisiin myös ihmiset, jotka 2) kävelevät hitaasti (elleivät ole mummoja), 3) kuuntelevat soittimiaan halvoilla korvakuulokkeilla, jotka päästävät kaiken melun läpi, 4) laittavat veitsen suuhun ja 5) aterian jälkeen lautasliinan lautasen päälle, 6) antavat lastensa juosta vapaana ja 7) kirjoittavat Annamarin väliviivalla. Sinne laitettaisin 8) yhdyssanavirheet, 9) tekokuituiset vaatteet ja lakanat, 10) epäloogiset ja epäesteettiset tekniset laitteet, 11) puhelinpalveluiden jonotusjärjestelmät ja 12) tosissaan sanottu lause ”arvostan Suomen sotaveteraaneja” (kuka ei arvosta sotaveteraaneja?).

Napinaa pikkuasioista pitää lisätä. Napina on hyväksi kansantaloudelle ja -terveydelle. Valitus kiinnittää huomion epäkohtiin, joiden korjaaminen luo jollekin työtä ja toimeentuloa. Valittaminen on myös henkisesti vapauttavaa. Koska maailman ei totta totisesti tarvitsisi olla tällainen.

On turha etsiä vikaa itsestään, kun se on ilmiselvästi muissa. Tällä palstalla kolumnisti yrittää sietää ympäristöään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi