Kun kutsu käy

Hieman alle kymmenvuotiaana sain kutsun syntymäpäiville, jotka muistan elävästi vieläkin. Olin nimittäin ainoa paikalle vaivautunut kutsuvieras. Vaikka nautin sankarin jakamattomasta huomiosta, söin mansikkakakkua ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olin vilpittömästi pahoillani kutsujen emännän puolesta. Kuinka noloa hänelle, että kukaan muu ei tullut juhliin.

Toisaalta mietin kuumeisesti, olinko ehkä itse epäonnistunut sosiaalisesti. Olinko antanut todisteen alhaisesta sosiaalisesta statuksestani hyväksymällä kutsun, jonka muut pikkutytöt olivat heittäneet suoraan roskiin? Olivatko suositummat tytöt parhaillaan juomassa Pommacia paremmissa juhlissa? Ja jos olivat, miksi minua ei ollut kutsuttu?

Kutsujen ja kutsumisen ongelmat eivät häviä minnekään, vaikka ikä karttuu ja sosiaaliset ympyrät laajenevat. Päinvastoin. Ongelmista tulee entistä kipeämpiä.

Tällä viikolla Eurooppaan kiiri tieto, että Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ei lähde toukokuiseen EU–USA-huippukokoukseen Espanjaan. The Wall Street Journal -lehden julkistama uutinen ei sinänsä ollut uutinen kellekään. Obaman kiireet tiedetään myös Euroopan unionissa. Patsastelu Madridissa EU-johtajien kanssa ei ymmärrettävästi yllä korkealle Yhdysvaltain presidentin työkeikkojen tärkeysjärjestyksessä.

Kun Obama osallistui EU–USA-huippukokoukseen Prahassa viime toukokuussa, kesti koko tapaaminen vaivaiset 90 minuuttia. Tästä 30 minuuttia vei Obaman puhe. Loput 60 minuuttia Obama yritti vältellä 27 EU-maan johtajia, jotka yrittivät suuren johtajan iholle vakuuttamaan maansa erityissuhdetta Yhdysvaltain kanssa.

Kuten tutkija Marcin Zaborowski toteaa marraskuussa julkistetussa transatlanttisia suhteita kartoittavassa raportissa, EU:n ja Yhdysvaltain huippukokouksien sisältö on valokuva-annissa. Strategisia neuvotteluja niissä ei käydä.

Vaikka huippukokousrealismi on kaikkien tiedossa, synnyttivät Obaman pakit sisäistä nokittelua EU-puheenjohtajamaassa Espanjassa. Espanjan oppositio ilkkui pääministeri José Luis Zapateroa siitä, että Obama ei vaivaudu tulemaan Zapateron järjestämiin kesteihin. José Luis -parka vakuutteli, että uutta kokouspäivää etsitään, kunnes löydetään.

Samaan aikaan EU:n suositut isot pojat ja tytöt Lontoossa, Pariisissa, Berliinissä ja Brysselissä olivat hipihiljaa. He tietävät saavansa ennen pitkää kutsun juhliin eli huippukokouksiin tai strategisiin neuvotteluihin, joissa Obamakin on paikalla. Miksi siis piitata siitä, että päävieras jää saapumatta kolmannen luokan kinkereihin Madridiin?

Kaikki juhlia järjestäneet tietävät, missä piilee onnistuneiden kutsujen salaisuus. Se ei ole tarjoilussa, ohjelmassa tai juhlapaikassa. Salaisuus on kutsuvieraissa.

Vieraiden pitää muodostaa juuri oikeanlainen cocktail, josta löytyy tarpeeksi – vaan ei liikaa – ytyä ja yllätyksiä. Lisäksi vieraiden täytyy tajuta se, että he eivät ole kutsuissa rentoutumassa. Vieraiden täytyy nähdä sosiaalista vaivaa.

Tutkija Antonio Missiroli esittää tuoreessa analyysissaan, että EU:n edustamista kansainvälisillä areenoilla vaivaa kaksi ongelmaa. Ensinnäkin eurooppalaisjohtajia punkee kaikkialle liikaa (G20, IMF, YK:n turvallisuusneuvosto). Toinen ongelma on se, että EU-johtajilla on liian vähän annettavaa.

Kutsu näitä nyt sitten, tai hyväksy näiden kutsuja.

Väsyksiin asti siteeratussa heitossa Henry Kissinger ihmettelee, kenelle pitäisi soittaa, jos haluaa soittaa Eurooppaan. Eurooppalaisessa itseruoskinnassa tämä tulkitaan yleensä niin, että Euroopalla ei ole selkeää johtajuutta.

Katin kontit. Kissinger kyllä tiesi, kelle soittaa ja kenet kutsua. Hän halusi vain kylvää Eurooppaan epävarmuutta.

Tulevat mieleen pikkutyttöajat. Pihan kissingerkin piti muita varpaillaan. Hänkään ei muka tiennyt, keitä pyytäisi syntymäpäivilleen.

annamari.sipila@hs.{filig On turha etsiä vikaa itsestään kun se on ilmiselvästi muissa. Tällä palstalla kolumnisti yrittää sietää ympäristöään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi