Liikennekulttuuria

Ystäväni ei uskalla avata hänelle pari viikkoa sitten saapunutta kirjettä. Kirje on Brysselin poliisilta.

Aina välillä kysyn, että no, jokos olet avannut sen kirjeen. Ai miksi et? Avaisit nyt vaan. Katsotaan mitä siellä on. Anna minä avaan – turha tätä on pitkittää.

Mutta ei. Maanittelu ei auta. Kirjeensaaja tuijottaa myrtyneenä eteensä. Hän ei aio koskaan avata sitä kirottua kirjettä.

Mitä kirjeessä sitten on? Jos hyvin käy, sakot. Jos käy huonosti, isot sakot.

Ystäväni oli pyöräilemässä Brysselin reunamilla muutama viikko sitten. Liikennettä ei juuri ollut. Linnut lauloivat, ja hänkin taisi hyräillä. Äkkiä eteen ilmestyi kaksi poliisia.

"Madame! Pysähtykää!"

"?"

"Madame! Olemme seuranneet teitä!"

"?"

"Madame! Olette pyöräillyt päin punaista kolme kertaa!"

"?"

"Madame! Tiedättekö mitä se teille maksaa?"

"?"

"Madame! Se maksaa kolme kertaa 150 euroa eli 450 euroa!"

Summan kuultuaan ystäväni sai puhekykynsä takaisin. Ei, hän ei ollut taatusti ajanut kolmesti punaisia päin. Ehkä yhden kerran, mutta ei kai se niin vaarallista ole? Eihän täällä ole autojakaan. Mitään vaaraa ei ollut siis aiheutunut.

Järkyttynyt pyöräilijä teki parhaansa puhuakseen poliiseille ranskaa. Pyynnöstä hän esitti heille vielä henkilöllisyystodistuksensakin, väliaikaisen belgialaisen sellaisen. Sieltä poliisit jäljensivät muistikirjaansa hänen nimensä ja osoitteensa.

"Madame! Kirje seuraa – ja sakot! 450 euroa!", he lupasivat.

Jälkeenpäin moni kysyi ruotsalaiselta ystävältäni, että miksi ihmeessä hän oli kaivanut omaa kuoppaansa, puhunut vapaaehtoisesti ranskaa ja esittänyt vieläpä oma-aloitteisesti belgialaisen henkilöllisyystodistuksensa? Miksi hän ei ollut näytellyt tyhmää turistia? Miksei hän ollut puhunut englantia – tai ruotsia – ja esittänyt Ruotsin passia? Miksi hän ei hyökännyt, kehottanut poliiseja vahtimaan vaihteeksi holtittomia brysseliläisautoilijoita? Miksi hän ei vaatinut tietää, miksi poliiseilla oli aikaa odottaa kolmansiin valoihin?

Itsekin liityin ihmettelijöiden kuoroon (Olisit valehdellut! Olisit itkenyt!), vaikka tiesinhän minä vastauksen. Ystäväni oli toiminut kiltin pohjoismaalaisen tapaan. Poliisille eikä muillekaan viranomaisille valehdella. Heitä autetaan parhaan mukaan, vaikka omaa etua vastaan. Kyllä se lopulta kannattaa. Eihän laki voi olla se, mikä ei ole oikeus ja kohtuuskaan.

Seuraavaksi rupesimme tietysti haukkumaan Belgian poliisia. Norjalainen tuttavani kertoi saaneensa 50 euron sakot, kun hän käveli päin punaista valoa. Tarinaan kuuluu luonnollisesti se, että yhtään autoa ei ollut lähettyvilläkään.

Norjalaista kaduttaa nyt se, että hän ei käyttänyt ulkomaalaisten vanhaa sakkokikkaa Brysselissä. Kun sakko tulee kotiin, pitää se lähettää takaisin poliisilaitokselle. Mukaan tulee liittää kohtelias kirje: "Valitettavasti en osaa ranskaa enkä hollantia, voisitteko mitä ystävällisimmin lähettää saman saksaksi?" Saksa on Belgian kolmas virallinen kieli. Sen takia poliisi ei voi kieltäytyä pyynnöstä. Kääntämisen vaiva voi olla kuitenkin monelle poliisille liian suuri. Siksi saksankielinen sakko jää usein kirjoittamatta.

Tekstasin juuri ystävälleni. Hän ei ole vieläkään avannut kirjettä. Saan kuulemma avata sen, jos maksan sakot. Aivan niin utelias en ole.

Jätetään siis kirottu kirje rauhaan ainakin täksi sunnuntaiksi. Nyt vietetään Brysselin jokavuotista autotonta päivää. Kaupunki on kirjaimellisesi jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden. Auton kanssa keskustaan eksynyt voi saada – kerrankin – sakot.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi