Minne se meni?

Taas meni yksi vuosi ennen kuin ehti sanoa edes kissa. Tiedättehän sen tunteen. Juuri kun on ruvennut miettimään pääsiäiskattausta, pitääkin ruveta pakkaamaan joulukoristeita pois. Heti kun oli tarkoitus aloittaa uusi elämä, tajuaakin, että vuoden 2010 kohdalla se on kalenteriteknisistä syistä liian myöhäistä. Juuri kun on oppinut vanhan ja uuden pääministerin maneerit, täytyy ruveta valmistautumaan henkisesti uusiin vaaleihin ja ehkä jopa uuteen pääministeriin. Viimeinkin kun oli aikomus. . .

Ehkä se johtuu ikääntymisestä. Aika menee liian nopeasti. On siinä tietysti hyvätkin puolensa. Tuntuu siltä, että olisi joka päivä palkkapäivä, syntymäpäivä, nimipäivä, perjantai ja joulu.

Joka ikinen kuukausi on lomakuukausi. Suosikkikirjailijoilta tulee uusi teos joka toinen viikko, ja Diane von Furstenberg on pykännyt kasaan uuden kokoelman ennen kuin entisistä mekoista on ehtinyt saksia hintalaput irti. Miten tätä kestää? Pitääkö elämän todellakin olla pelkkää ruusuilla tanssimista? Joka ainoa päivä? Elämän loppuun asti?

Jos oikein pinnistelee, niin muistaahan sitä toisenlaisenkin vuoden. Silloin oli joka päivä maanantai ja joka ikinen ilta euroryhmän ylimääräinen kriisikokous. Raitiovaunuun ei ehtinyt koskaan, ja lähikaupasta oli aina maito loppu. Silmäpakoja tapahtui yhtä usein kuin ihmisoikeusloukkauksia.

Euroopan maat kävivät jatkuvaa kamppailua velkojia, markkinoita, terroristeja, ikääntymistä, Kiinaa, Yhdysvaltoja ja toisiaan vastaan, ja joka päivä oli liian kylmä tai liian kuuma. Eli kuten menneen vuoden päiväkirjamerkinnöistäni voi lukea: Miten tätä kestää? Pitääkö elämän todellakin olla pelkkää kurjuutta? Joka ainoa päivä? Elämän loppuun asti?

Ehkä elämä on niin kuin synnytys. Tuoreet äidithän sanovat usein, että kun vauvan saa kainaloon, kaikki muu (lue: verilöyly) unohtuu. Niin se on menneen vuodenkin kanssa. Sitä vain ihmettelee, että miten tässä nyt näin kävi. Vuosi on pulkassa, ja päällimmäinen muistikuva on se, että lähikaupassa oli aina samppanja ja homejuusto alennuksessa ja että kynsilakoista löytyi aivan ihania uusia sävyjä.

Vuoden alussa on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia. Lupaukset entistä paremmaksi ihmiseksi tulemisesta ovat ajan tuhlausta. Ne, jotka aikovat paremmiksi, ovat todennäköisesti jo nyt liian kilttejä. Ne, joiden pitäisi ryhdistäytyä ihmisyys- ja inhimillisyysrintamalla, ovat puolestaan parantumattomia pahiksia. Me tavalliset ihmiset siinä välissä podemme kroonista laiskuutta, välinpitämättömyyttä ja saamattomuutta, joten kaikki tiettyyn päivämäärään sidotut persoonallisuusmuokkaukset ovat tuhoon tuomittuja.

Niin myös useimmat muut lupaukset. Tipaton tammikuu! Kohtuukäyttäjien itsetehostusta. Enemmän aikaa perheelle! Ehkäpä perhe ei erityisesti välitä lisäajasta kanssasi. Enemmän aikaa itselle! Useimmat ihmiset ovat liian mielikuvituksettomia viihtyäkseen itsekseen ja ilman pakko-ohjelmaa. Liikunta elämäntavaksi! Liian myöhäistä kaikille yli kolmekymppisille. Ei enää tupakkaa! Saako jossain muka vielä polttaa?

Oma lupaukseni on pitkittää vuotta 2011 niin paljon kuin mahdollista. Haluan sen tuntuvan ainakin viideltä vuodelta. Haluan muistaa kaiken.

(Joku psykologi sanoisi, että ahaa, tyypillistä varhaiskeski-ikää lähestyvän ihmisen pinnallista tuskaa elämän rajallisuudesta. Siinähän sanoo. Hän ei todennäköisesti kärsi siitä, että muistaa viime vuoden loppumattomana syntymäpäiväjuhlana. Sitä paitsi pinnallisuus on suomalaisille vain hyväksi.)

Mutta miten pitkittää aikaa? Kaiken muistaminen ei tule olemaan ongelma. Rupean äänittämään ja kuvaamaan kaikki yksityisetkin puhelinkeskustelut ja tapaamiset. Haluan tietää, mitä todella tapahtui.

Vuoden pitkittämisen avain on pitkästymisessä. Se on surullista, mutta väistämätöntä. Vain pitkästynyt ihminen saa viisi vuotta yhden hinnalla. Aion siis pitkästyä. Jos lupaus pitää, ehdin sanoa tänä vuonna myös kissa. Kissa.

Kirjoittaja on HS:n Brysselin-kirjeenvaihtaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi