Mitäpä Suomesta

Yksi ulkomailla asumisen suurimmista haasteista on oppia haukkumaan kotimaataan juuri oikein. Vastaavasti oman kotimaan kehuminen on taitolaji. Jos haluaa kehaista Suomea, pitää se tehdä niin, että ulkomainen kuuntelija ei ymmärrä puhujan kehuvan kotimaataan. Kaikki muu on mautonta ja – mikä pahinta – kuulijan kannalta äärimmäisen pitkästyttävää.

Otetaan esimerkki. Jos haluaa kertoa ulkomaalaisille, että Suomi on teknologian edelläkävijämaa, jossa asuu rehti kansa puhtaan luonnon keskellä, ei todellakaan pidä mennä seurueen keskelle paasaamaan, että Suomi on teknologian edelläkävijämaa, jossa asuu rehti kansa puhtaan luonnon keskellä.

Oman maan ylivertaisuudesta saarnaaminen on epäuskottavaa. Se kääntyy aina itseään vastaan. Vain kehitysmaat kehuvat itseään ja ostavat erinomaisuudestaan kertovia monen sivun mainoksia kansainvälisistä laatulehdistä.

Oikeasti erinomaisten maiden kansalaisten ei tarvitse maalailla kotimaastaan mainoskuvia. He ovat sen yläpuolella. Oman kotimaan erinomaisuus panee vähät välittämään siitä, mitä muut maasta ajattelevat.

Jos siis haluan kertoa ulkomaalaisille, että Suomi on teknologian edelläkävijämaa (Onko se edes enää? No, uskotaan myyttiin.), en ala saarnata Nokiasta ja Linuxista ja mitä niitä nyt onkaan. Sen sijaan odotan, että joku alkaa esitellä uutta kännykkäänsä. Pienen ja kevyen kapistuksen nähdessäni naurahdan surumielisesti ja heilautan (hentoa) rannettani kuulijoiden edessä:

"Noinko pieniä matkapuhelimista on sitten tullut? Kun itse hankin ensimmäisen kännykkäni yli 20 vuotta sitten, käteni sai rasitusvammoja pelkästään sen kohottamisesta."

En myöskään koskaan kehu Suomen puhtautta. Sen sijaan odotan, että joku kysyy, mitä Suomesta kaipaan.

"Ah, vesijohtovettä. Se on niin hyvää", huokaisen ja tuijotan anteeksipyytävästi lasiini, jossa on kallista paikallista pullovettä.

Voilà! Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin ulkomaanpellelle lähti viesti, että Suomessa on puhdasta. Toinen ääneen lausumaton sanoma oli, että suomalaiset ovat rehtiä ja vaatimatonta kansaa, jotka eivät ryhdy tilaisuuden tullen isottelemaan maansa saavutuksilla.

Olennaista on myös muistaa, että teot ovat aina vahvempia kuin sanat. Ei kannata toitottaa, että suomalaiset ovat täsmällisiä ja luotettavia. Ole täsmällinen ja luotettava! On yhdentekevää uskotella, että Suomi on johtava designmaa. Ole kävelevä designesitys! Kukaan ei usko, jos inttää, että Suomessa on oikeasti valoisaa ja kivaa ja hauskoja ihmisiä. Ole itse valoisa ja hauska!

Yhtä tärkeää on oppia haukkumaan omaa kotimaataan. Oman maan moittiminen viestii muille, että suomalaiset eivät häpeä maataan ja salaile sen epäkohtia.

Tietenkään ei ole viisasta uuvuttaa kuulijaa pitkällä litanialla Suomen epäkohdista. Joku ääliöhän saattaa vielä ottaa kaiken tosissaan. Sen sijaan Suomea kannattaa moittia niin, että keskustelukumppanille jää ilo tajuta, että suomalaiset eivät ota maataan ja sen mainetta pikkumaisen tosissaan. Suomalainen itsetunto ei saa olla kiinni kulloisistakin ongelmista. Vain Pohjois-Koreassa kaikki on täydellistä.

Oman sielunrauhan takia on tärkeä muistaa, että ketään eivät kiinnosta monta minuuttia toisen ihmisen unet, uuden rakkauden ihanuus tai kotimaan täydellisyys. Se, mitä haluamme kuulla ulkomaalaisilta, on lyhyt ja huvittava anekdootti kertojan kotimaan erikoislaatuisista epäkohdista.

"Ai Suomi? Niin, se on kamala pieni maailmankolkka, jossa juodaan liikaa eikä puhuta eikä hymyillä koskaan. Mutta jostain kumman syystä olen hieman kiintynyt siihen."

Ja sitten pitää muistaa hymyillä. Eikä juoda.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi