Näytä, ettet välitä

Tämä viikko on ollut eräänlainen poliitikkojen inhimillistämisviikko. Opetusministeri Sari Sarkomaa (kok) jätti hallituksen, jotta näkisi lapsia myös kotona. Eurooppaministeri Astrid Thors (r) ja europarlamentaarikko Henrik Lax (r) edistivät nuuskaajien asiaa EU-tasolla. Europarlamentaarikko Piia-Noora Kaupille (kok) tuli paha mieli, kun eurooppalaiset kansalaisjärjestöt ottivat hänen finanssialakytköksensä luupin alle juuri ennen kuin Kauppi ehti jättää EU-parlamentin yli yhdeksän vuoden työn jälkeen.

Tunteita, oikeita tunteita, mutta ei liian suuria tunteita.

Sarkomaa väistyi ja uhrautui – jotta ehtisi tehdä sitä, mitä naisilta odotetaan. Thors ja Lax intoilivat – monen mielestä toisarvoisen asian takia. Kauppi – hän närkästyi. Kaupista kansalaisjärjestöjen langettama "lobbauspalkinto" oli epäreilu ja epäasiallinen.

Näihin tunteisiin ja tunnetiloihin on helppo samaistua. Ne ovat arkitunneskaalan huippuja.

Joko sitä on suhteettoman innostunut jostain mitättömästä asiasta, tai sitten sitä on loukkaantunut siitä, että muut ovat taas ymmärtäneet väärin. Parhaimpina ja ylevimpinä hetkinä sitä uhrautuu: "No hyvä on, hyvä on. Teen sitten itse oman voileipäni, jotta eräät saavat katsoa telkkaria."

Suomessa sanotaan usein, että nyt tarvitaan vahvaa johtajaa. Mitä se muka tarkoittaa? Miksi kaikki haluavat pomotettaviksi?

Parhaita ovat ne johtajat ja poliitikot, jotka pitävät niin vahvuutensa kuin heikkoutensakin piilossa.

En halua tuntea tulleeni johdetuksi. En halua suurta johtajaa, joka kanavoi kansakunnan suuria tunteita. Mutta en halua samaistua johtajien arkisiinkaan tunnetiloihin. En halua kenenkään muistuttavan itseäni siitä, miten helposti loukkaannun, keskityn epäolennaiseen ja väistyn silkkaa omaa kunnianhimottomuuttani.

Moni on ihmetellyt, miksi pääministeri Matti Vanhanen (kesk) on nauttinut kansansuosiota näinkin pitkään. Yksi syy on varmasti se, että Vanhanen osaa pitää niin vahvuutensa (kuka tietää?) kuin heikkoutensakin (kuka tietää?) piilossa. Olivatpa politiikan tai yksityiselämän myrskyt millaisia tahansa, pääministeri antaa vaikutelman, että mikään ei liikuta lordien rauhaa.

Aina kun Vanhanen pitää lehdistötilaisuutta Brysselissä EU-huippukokouksen aikaan, hänellä on ongelmia mikrofonin kanssa. Kerta toisensa jälkeen pääministeri unohtaa napsauttaa mikrofonin päälle ennen vastauksensa aloittamista. Ja kerta toisensa jälkeen Vanhasen vieressä istuvan ulkoministerin Alexander Stubbin (kok) täytyy toimia mikrofonimestarina ja napsaista pääministerin puolesta laitteeseen virtaa.

Vanhanen: "Sanoisin tähän, että. . ."

Ääni (tai äänetön huokaus) yleisöstä: "Mikrofoni!"

Stubb: (Ei sano mitään, käsi liikkuu, laittaa naps Vanhasen mikrofonin päälle.)

Vanhanen: ". . .talouskasvu kyllä. . ."

Näytelmä on kiehtova. Se toistuu samanlaisena monta kertaa kussakin tilaisuudessa. Mutta kertaakaan Vanhasen kasvoilla ei näy hämmennystä, nolostumista, ärsyyntymistä tai edes huvittuneisuutta siitä, että hän on taas kerran unohtanut mikrofoninsa. Kuten sanottua, mikään ei liikuta lordien rauhaa.

Imagokonsultit neuvovat poliitikkoja panemaan tunteet ja persoonan peliin. Se kuulemma vetoaa äänestäjiin.

Ei kai sentään. Parempi on, jos ihmisistä – poliitikoista, puolitutuista, tarkemmin ajatellen omasta perheestäkin – ei tiedä liikaa. Ainakaan en halua tietää muiden heikkouksista. Ne muistuttavat liikaa omistani. Näyttäkää sen sijaan, ettette välitä.

Vanhanen: "EU on yksimieli. . ."

Huokaus yleisöstä: "Mik. . ."

Stubb: (Käsi lähtee liikkeelle samaan aikaan yleisön kanssa, naps mikrofoni päälle.)

Vanhanen: ". . .sesti päättänyt, että. . ."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi