Stressitön kuolema

Ajattelen kuolemaa joka päivä. Mitä onnellisempi, tyytyväisempi ja kiireisempi olen, sitä enemmän ajattelen kuolemaa. Adrenaliinihöyryissä tajuan kristallinkirkkaasti, että elämä ei jatku ikuisesti. Pitkästyneenä ja tyytymättömänä tilanne on toinen. Silloin jaksaa märehtiä vain elämätöntä elämää.

Tähän asti olen pitänyt kalma-ajatuksia vain omana yksityisenä huvinani. Tällä viikolla tajusin, että kuoleman ajatteleminen on merkki suuresta edelläkävijyydestä. Viiden vuoden kuluttua kuoleman miettiminen voi nousta megatrendiksi.

Arvostetun The Economist -talouslehden kanssa samaan konserniin kuuluva Economist Intelligence Unit -tutkimusyksikkö julkisti keskiviikkona ensimmäisen raporttinsa laatukuolemasta. Selvityksen mukaan me tuhlaamme pitkät tovit sen miettimiseen, millaista on hyvä elämä. Harva muistaa uhrata ajatusta hyvälle kuolemalle.

Etenkin Eurooppa kärsii väestön ikääntymisestä. Ongelmasta puhutaan yleensä vain talouden viitekehyksessä. Kuka maksaa vanhusten hoidon? Kuka heidät hoitaa? Miten kaikki voidaan tehdä mahdollisimman tehokkaasti?

Itse vanhukset – eli me itse jonkin ajan kuluttua – ovat unohtuneet. Yhä useampi elää yli 80- tai jopa yli 100-vuotiaaksi, mutta elämän viimeiset vuodet eivät ole aina kauniita. Niihin kuuluu kipua ja kärsimystä.

Selvityksen mukaan moni asia olisi paremmin, jos kuolemaan alettaisiin valmistautua hyvissä ajoin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten loppuaika pitää tehdä fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti mahdollisimman miellyttäväksi ja helpoksi. Kipua lievittävää lääkitystä tulee olla tarjolla kaikille halukkaille. Olisiko se niin kamalaa, jos maataan 95 vuotta palvellut kivulias kotihoitopotilas haluaa viettää elämänsä viimeiset viikot miellyttävässä opiaattihorroksessa?

Miten kuolemaan varaudutaan nyt? Surkeasti, koska kuolema on tabu lähes kaikkialla maailmassa, tutkimus kertoo. Kiinassa ja suuressa osassa Intiaa kuolemasta ei sovi puhua lainkaan, koska se voi tuoda huonoa onnea. Yhdysvalloissa vain luuserit hyväksyvät ajatuksen kuolemasta. Periamerikkalainen henki on taistella elämän puolesta viimeiseen asti, maksoi mitä maksoi ja teki vaikka kuinka kipeää.

Euroopassa taas kuolema on lääkäreille kuuluva kaukainen asia, jolla maallikkojen ei ole soveliasta vaivata päätään.

Viisi miljardia ihmistä asuu maissa, joissa on hyvin rajoitetut mahdollisuudet saada kivunlievitystä tai saattohoitoa. "Teollisuusmaissa lääkäripalvelut ovat aivan liian usein keskittyneet kuoleman ehkäisyyn sen sijaan, että ihmisiä autettaisiin kohtaamaan kuolema ilman kipua, epämukavuutta ja stressiä", Sarah Murrayn kirjoittama ja David Linen toimittama asiantuntijaselvitys sanoo. Tavoitteena ei ole kuoleman nopeuttaminen, mutta ei myöskään sen estäminen.

Suomi ei pärjää tässäkään kisassa. Suomalaisen kuoleman "laatu" yltää 28. sijalle tutkituista 40 maasta. Suomesta kannattaa lähteä kuolemaan muihin Pohjoismaihin, koska niissä saattohoito ja kivunlievitys on järjestetty paremmin.

Stressittömintä kuolemaan on käydä Britanniassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.

Mitä tästä kaikesta opimme? Kuolemaa ajatellaan liian vähän. Yleinen käsitys on se, että etenkin hidas ja kivulias kuoleminen koskee vain muita ihmisiä. Itse saa elää joko ikuisesti tai sitten sitä menehtyy vasta 135-vuotiaana saappaat jalassa mökkisaunaa lämmittäessä, punaviinilasi käden ulottuvilla ja peippoperhe lähikoivussa.

Asiantuntijoiden mukaan kuolemalle pitäisi antaa uusi imago. Kuoleman tekeminen ei ole ehkä iloinen asia, mutta kuoleminen on normaalia ja se voi olla myös siedettävää.

Kuolemaa kannattaa ajatella. Se antaa sokerisille onnenpäiville juuri sopivasti karvaan sivumaun.

Annamari Sipilä on Helsingin Sanomien Brysselin-kirjeenvaihtaja

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi