Suomi-bulimiaa

Jokaiselta suomalaiselta pitäisi kieltää Suomessa asuminen vähintään kuudeksi kuukaudeksi aina viiden vuoden välein. Vain näin me suomalaiset oppisimme näkemään oman maan hyvät ja huonot puolet entistä tarkemmin.

Pakkoaltistuminen vieraille maailmoille johtaa yleensä alkuvaiheessa Suomen yli-ihannointiin. Suomessa kaikki tuntuu olevan niin paljon paremmin: ruoka, kulttuuri, miehet ja naiset. Seuraavalle vaiheelle on tyypillistä, että Suomi alkaa vaikuttaa vihonviimeiseltä takapajulalta. Ruoka on syömäkelvotonta vakuumihöttöä, kulttuurielämä c-luokan friikkikamaa, ja suomalaiset miehet ja naiset ovat maailman rumimpia.

Kolmannessa vaiheessa löytyy yleensä jonkinlainen tasapaino. Silloin ymmärtää, että intiimisuhteen Suomeen ei tarvitse olla sinivalkoinen tai ainakaan mustavalkoinen. Suhde voi olla aidosti harmaa sen kaikissa sävyissä saimaannorpanharmaasta loskanharmaaseen. Suomi-taivasta tai -helvettiä ei ole olemassakaan. On vain loputon joukko pieniä pettymyksiä ja satunnaisia iloisia yllätyksiä.

Kolmanteen vaiheeseen pääseminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomi-suhde olisi viimeinkin helppo. Päinvastoin.

Pitkään ulkomailla asuneet sairastuvat helposti Suomi-bulimiaan, jos he vierailevat kotimaassaan vain satunnaisesti. Suomi-bulimian oireisiin kuuluu kaiken suomalaisen kouristuksenomainen ahmiminen mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Suomi-bulimikko tulee (lyhyelle) kesälomalle Suomeen tarkan lukujärjestyksen kanssa. Tapaamiset ja muut menot on aikataulutettu 15 minuutin tarkkuudella. Kaikki pitää ehtiä nähdä ja tavata ja kokea.

Suomi-bulimikon ovelimmat ystävät varaavat oman tapaamisaikansa lukujärjestyksen alkupäähän. Silloin Suomi-bulimikko on vielä virkeä, utelias ja nälkäinen. Hän pulppuaa kysymyksiä, haluaa tietää aivan kaiken. (Missä baarissa ihmiset nykyään käyvät? Mikä näyttely pitäisi nähdä? Mitä uudesta pääministeristä puhutaan? Miltä Suomessa oikein tuntuu?)

Alkuviikon lounastapaamisissa Suomi-bulimikko tilaa alkupaloiksi saaristolaisen sillipöydän, pääruoaksi karjalanpaistin ja jälkiruoaksi vorschmackin. Lounas huuhdotaan alas normaalein ruokajuomin. Illallistapaamisissa hän vaatii aluksi tuplablinit kaikkine tykötarpeineen, sitten karhupaistin ja lopuksi juustotarjottimen. Ja tietysti normaalit ruokajuomat.

Aterioiden ja tapaamisten välissä Suomi-bulimikko loikkii kaupungilla sieraimiaan värisyttäen ja yrittää haistaa, mitä kotimaassa oikein tapahtuu. Hän silmäilee ulkomaisia turisteja säälivästi ja puhuu kovaan ääneen suomea tehdäkseen kaikille selväksi, että hän on paikallinen.

Kirjakauppaan Suomi-bulimikko saapuu maanikon kiilto silmissään ja rukoilee myyjää latomaan kahteen konttiin kaikki ne kuluneen vuoden aikana ilmestyneet suomalaiset kirjat, jotka jokaisen on aivan pakko lukea. Ja päälle Sofi Oksasen Puhdistusta viisi kappaletta kullakin saatavalla olevalla kielellä. Pitäähän ulkomaisille tuttaville olla joululahjoja.

Vastaava toistuu levykaupassa. Ja muissa kaupoissa.

Supermarketissa Suomi-bulimikko mättää kärryynsä kaikkea suomalaista, mistä löytyy pienikin myönteinen muistijälki: Pommacia, tiskirättejä, perunajauhoja, silliä, näkkileipää, mäntysuopaa ja naamarasvaa. Miten kaiken saa puristetuksi yhteen matkalaukkuun, sitä Suomi-bulimikko ei mieti. Suomi-huumassaan hän on valmis vaikka vuokraamaan lentokoneen.

Suomi-loman lopussa tunnelmat ovat toiset. Suomalaisia elämyksiä, juoruja, ruokia ja juomia ahminut Suomi-bulimikko hoippuu viimeiseen tapaamiseensa turvonnein päin, sydämin, vatsoin ja jaloin.

Hän tilaa puolikkaan hapankorpun ja pienen lasin haaleaa vesijohtovettä. Hän ei halua enää puhua suomalaisuudesta. Hän haluaa vain päästä pois ja antaa Suomen himmetä taustalle pehmeän harmaiksi mielikuviksi. Kunnes on aika ahmia kotimaata seuraavan kerran.

Annamari Sipilä on Helsingin Sanomien Brysselin-kirjeenvaihtaja

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi