Turhaa lohtua

Varusmiehet syövät kuulemma munkkeja, koska kaipaavat lohtua eikä kummoisempaa lohduttajaa ole käsillä. Varsinkin maastossa ollessaan varusmiehet puputtavat lohturuokaa: tuttua ja täyttävää, makeaa ja suolaista.

Asiaa on tutkittu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella, kertoi Helsingin Sanomat kuluvalla viikolla.

Itse olen aina kuvitellut, että varusmiehet syövät munkkeja siksi, koska heillä on kamala nälkä. Sotilaskodissa joitakin kertoja vierailleena olen pannut merkille, että tyypillinen varusmies on alle parikymppinen kasvava lapsi, joka ei juurikaan kaipaa lohtua – ei, hänen elämänkokemuksensa ja mielikuvituksensa ovat siihen aivan liian suppeita – vaan viisituhatta lisäkaloria kaiken metsässä rämpimisen jälkeen.

Varusmies pitäköön ja syököön munkkinsa. Muiden suomalaisten lohtusyömiseen on sen sijaan puututtava.

Anglosaksisesta maailmasta lainattu termi lohtusyöminen (comfort food) antaa aikuisille ihmisille tekosyyn heittäytyä avuttomiksi ja laiskoiksi ja mässäillä mitä tahansa turvallisenmakuista pöperöä lähikaupasta vain sattuu löytymään. Lohtusyömisen pehmeä ydin on itsesääli. Maailma on paha – työkaveri ei tervehtinyt, bussivuoro jäi väliin, sukkahousuihin tuli silmäpako – joten suklaakilo on ansaittu.

Pelkkä lohtusyömisestä puhuminenkin on aikuiselämän normaalien vastoinkäymisten sairaalloista suurentelua. Suurin osa niin sanotusta lohtusyöjistä ei tarvitse sen enempää lohtua kuin sipsipussiakaan. He tarvitsevat joko suhteellisuudentajua tai oikeita ongelmia. Empaattisena ihmisenä suosittelen ensiksi mainittua.

Mutta lohtusyömisen ihannointi ei ole ainoa ongelma, joka vaivaa yhä lapsenomaisemmaksi muuttunutta kulttuuriamme.

Meillä on lohtulukeminen. Sirkka Mertalan väliin jääneen Kööpenhaminan-matkan uusimmat selitykset ovat lohtulukemista tyypillisimmillään. Terveellisempiä lepohetkiä lohduttomaan työpäivään toisivat säännölliset tupakkatauot parvekkeella.

Television suosituimmat lähetykset ovat lohtuohjelmia. On lohtuharrastuksia: syömisen jälkeen hyvänä kakkosena tulee sohvalla makoilu. Suomalaisten helmasynti on kuitenkin lohtusuhde. Tämä tarkoittaa kolmivuotiaan lapsen auliutta muistuttavaa takertumista tuttuun ja turvalliseen hahmoon tai yhteisöön (vieraaksi muuttuneeseen puolisoon, perisuomalaiseen yhteiskuntaan, Paavo Väyryseen), jolla ei oikeasti ole enää mitään uutta annettavaa.

Brittiläisellä kirjailija-sarjakuvataiteilija Posy Simmondsilla on 60-luvun tyyliin piirretty ironinen sarjakuvahahmokaksikko, komea tohtori Derek ja hemaiseva hoitaja Tozer, jotka auttavat potilaita kirjallisissa ongelmissa.

Uimarannalla partioidessaan kaksikko törmää uhkeaan brunetteen, joka on sairastunut luettuaan Victor Hugon Kurjat-teosta. Hoitaja Tozer selittää tummaverikölle, että oireet ovat seurausta tämän aiemmasta täysin teollisesta ja liian helposti naposteltavasta ruokavaliostaan: julkkisjuoruista, muotijutuista ja romanttisesta kirjallisuudesta.

"Elimistösi ei ole tarvinnut tehdä mitään työtä, ja se on tullut entistä laiskemmaksi. Ja siksi se ei ole pystynyt sulattamaan mitään niin lihaisaa kuin Kurjat", hoitaja Tozer selittää.

Tozerin diagnoosi pätee kaikkeen lohtukäyttäytymiseen.

Katsokaa nyt vaikka Euroopan unionia. Vuosikausia yhdentekeviä määräyksiä suoltava koneisto oli mennä jumiin, kun Kreikan kriisi pakotti sen ryhtymään nopeasti oikeasti tärkeään lainsäädäntötyöhön. Aikansa kakisteltuaan EU-masiina alkoi kuitenkin sylkeä ulos päätöksiä, jotka toivottavasti korjaavat sotkut ja estävät uudet kriisit. Ja mikä parasta: Turha ja helppo lohtusäätely ja tyhjät lohtujulkilausumat ovat jääneet kriisin takia taka-alalle. Se on lohdullista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi