Vali, vali

Talouskriisissä ei pitäisi kuulemma valittaa pikkuasioista. Miksei muka? Ettei joku suuttuisi? Ettei vaikuttaisi itsekeskeiseltä ja kiittämättömältä?

Katin kontit. Huonoina aikoina jokaisen pitäisi ottaa oikein asiakseen pienimpienkin epäkohtien osoittelu. Muuten meistä tulee liian arkoja. Ja arkoja käyttää aina joku hyväkseen.

Jos ei malta valittaa pikkuasioista, ei muista tai osaa valittaa isoistakaan. Ja sitten olemme kaikki orjia: työpaikan tai tavan, yleisen mielipiteen tai mukavuudenhalun.

Sanotaan, että laman aikana varallisuus jaetaan uudelleen. Näin käy myös vallalle.

Kyse ei ole vain isojen yritysten ja poliittisten johtajien kiistelemästä vallasta. Kyse on myös meidän tavallisten ihmisten käyttämästä arkivallasta.

Juuri nyt on muodostumassa uusi käsitys siitä, millainen on esimerkillinen kansalainen ja ihailtava ihminen. Kukaan ei tee asiasta varsinaista päätöstä. Mutta kun maailma muuttuu, muuttuvat myös hyväksyttävän käytöksen standardit. Päivän motto on alistuminen "taloudellisten realiteettien edessä". Suomeksi tämä tarkoittaa, että valittaa eli kyseenalaistaa ei saa.

Valittaminen on taitolaji, jota ei opita hallitsemaan sukupolvessa tai edes kahdessa. Euroopan parhaita valittajia ovat britit. He tietävät, että valittaminen tähtää ensisijaisesti muutokseen ja vasta toissijaisesti oman pahan mielen purkamiseen.

Siksi valittaminen on tehtävä suoraan, mutta mieluiten rauhallisesti ja hymyillen. Valituksen kohteen pitää a) tajuta, että hän tekee jotain väärin ja b) olla valmis – mieluiten jopa innokas – muuttamaan käytöstään. Nyrkkisääntö on, että valittaja ei voi koskaan aliarvioida valituksen kohteen älyä eikä yliarvioida tämän itserakkautta. Hyvä valittaja saa muut uskomaan, että hänen toiveittensa noudattaminen on myös vastapuolen etu. Syntyy kuvitteellinen win–win-tilanne.

Useimmilla suomalaisilla on valittamisesta paljon opittavaa. Joko sitä pysyy mykkänä silloin, kun pitäisi avata suu, tai sitten sitä menettää itsehillinnän ja huutaa kurkku suorana.

Ensin mainittu katkeroittaa, ja siitä saa syövän. Jälkimmäisestä saa sydänkohtauksen. Ei ihme, että olemme niin sairaita.

Valittamisessa on eri vaatimustasoja. On eri asia huomauttaa naapurin orapihlaja-aidasta kuin perätä tuomioistuimessa oikeutta sananvapauteen.

Valittamisen kategorioita on neljä.

Kadunmiehelle valittaminen. Tämä tarkoittaa tuntemattomien ihmisten käytöksen oikomista. Onkohan rouva ehkä harkinnut ostaa iPodiinsa uudet kuulokkeet, koska perusvarusteena tulevat valkoiset päästävät kaiken äänen läpi? Lähtisivätkö herrat ystävällisesti ikkunan alta muualle iltapulloaan nauttimaan? Näitä ihmisiä ei tapaa enää uudelleen. Hyvä valittaja ei silti tingi kohteliaisuudesta, koska se tepsii parhaiten.

Tutuille valittaminen. Astetta vaikeampaa. Jos valitus epäonnistuu, välit ovat vaarassa. Perusohje on saada herkkähipiäinen valituksen kohde luulemaan, että teet hänelle palveluksen.

Vallanpitäjille valittaminen. Tähän ryhmään kuuluvat työnantaja, lasten koulun rehtori, vanhan isän kotihoitaja, verottaja ja muut arkielämään syvästi vaikuttavat tahot. Mitä jos ne suuttuvat, jos puhun suuni puhtaaksi? Mitä jos menee työ? Ei voi mitään. Vielä pahempaa on menettää itsekunnioitus.

Suurvallanpitäjille valittaminen. Raskaimmassa sarjassa valittavat vain harvat. Päättäjiä on helppo nälviä selän takana, mutta heidän vaatimisensa tilille julkisesti on useimmille liikaa.

Valittamisen harjoitteleminen koituu lopulta koko kansakunnan hyväksi. Jos oppii valittamaan pienistä asioista, uskaltaa ennen pitkää valittaa myös isoista. Tämä lisää kansanvaltaa. Päättäjät pysyvät varpaillaan.

Onkin turha uskoa, että huonoina aikoina täytyy pitää suu supussa, jotta vene ei keikkuisi. Mitä enemmän valittaa nyt, sitä vähemmän tarvitsee valittaa myöhemmin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi