Vartalon taivutusta

Yksi useimmin käyttämistäni lauseista kuuluu näin: "Yritin olla hauska, mutta epäonnistuin."

Toistelen sitä lähes päivittäin, milloin minkäkinlaisessa seurueessa. Parahdusta edeltää yleensä jokin säkenöivä sutkaus, joka suusta hypähdettyään osoittautuukin visvaa valuvaksi sammakoksi.

Aiemmin ajattelin, että jos vitseilleni ei naureta, johtuu se muiden huumorintajuttomuudesta. Nykyään olen alkanut epäillä, että jäätävä (tai välinpitämätön) hiljaisuus, vaivautuneet (tai tylsistyneet) katseet ja hienovarainen (tai haukottelun sivutuotteena syntyvä) kulmakarvojen kohottelu johtuvat jostain ihan muusta: en olekaan hauska.

Oman epäonnistumisen myöntäminen on kivuliasta. Tiedän hyvin, miltä Keskon pääjohtajasta Matti Halmesmäestä täytyy nyt tuntua. Nololta.

Halmesmäki veti viime maanantaina Keskon 70-vuotisshow'ta. Yleisö nauroi ja taputti, eikä kukaan näyttänyt ainakaan näkyvästi keskisormea, ei edes pääministeri

Mari Kiviniemi, jonka Halmesmäki rönsyilevässä juonnossaan risti "kokovartaloministeriksi". Mikäli osa yleisöstä kohotteli kulmakarvojaan, ei sitä huomattu lavalla asti.

Keskolaista euforiaa kesti alkuviikon, kunnes Kauppalehti julkaisi torstaina

Pirkko Tammilehdon kolumnin Halmesmäen kootuista möläytyksistä. Sen jälkeen Keskon johdon tilannetajun puute oli kaikkien tiedossa.

Uups, otan sanani takaisin. En tiedäkään, miltä Halmesmäestä tuntuu.

Helsingin Sanomille perjantai-iltana lähettämässään sähköpostissa Halmesmäki ei eritellyt tuntojaan tai pahoitellut tapahtunutta. Hän kertoi miettineensä etukäteen, mitä sanoo ja miten. Halmesmäki myönsi, että osa kuulijoista saattoi kokea sanomiset toisin kuin hän oli tarkoittanut.

"Osallistuneiden erittäin runsas positiivinen palaute on ristiriidassa syntyneen mediakohun kanssa", hän kirjoitti.

Mitään ristiriitaa ei tietenkään ole. On luonnollista, että 700 ihmisen tilaisuudessa osa kuulijoista pitää vartalopuheita hauskoina ja osa ei.

Kokovartalokeskolaisuus pääsee silti suomalais-ugrilaisten töräytysten uudemman ajan kaanoniin. Ja kuten internet-aikana kuuluu, töräytys poiki peräänsä kansalaiskeskustelun, jossa on kerroksia kuin sipulissa.

Hyvät ihmiset, tämä "kohu" ei ole turha. Tämä koskettaa kaikkia. Se nostatti pintaan suomalaiset ennakkoluulot ja kestokyräilyt.

Ehkä liikuttavinta on ollut ihmisten valitus siitä, kuinka suomalainen nainen ei osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan. Tiedättehän millaista arki Suomessa on: suomalaiset miehet sirottelevat elegantteja kohteliaisuuksia kuin ruusuja naisten tielle, mutta me suomalaiset naiset – yrmeät, rumat ja tyylittömät telaketjufeministit – emme muuta tee kuin sähise perään kastraatioveitsiä heilutellen.

Tämä on tietysti akuutti ongelma, josta jonkun reippaan pojan pitäisi valittaa pikaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. En silti ymmärrä, mitä kyvyttömyydellä vastaanottaa kohteliaisuuksia on tekemistä Halmesmäen kokovartaloheiton kanssa.

Jos Herra Kesko sanailee Rouva Suomen Pääministerin vartalosta yleisön edessä, kyseessä ei ole kohteliaisuus. Kyseessä on sammakko, olipa Halmesmäki kohteliaisuusaikeissaan kuinka vilpitön tahansa.

Pohjimmiltaan koko tapahtuma todistaa jälleen kerran siitä, kuinka näennäistä suomalainen tasa-arvo on. Naispoliitikon ulkonäöstä ja kyvyistä on yhä lupa sanoa mitä tahansa. Jos hän tai muut naiset eivät sitä ymmärrä, kärsivät he vakavasta huumorintajun puutteesta.

Tiivistäen: Kyllä, meistä naisista on kivaa, kun pääministeri on fiksu ja tyylikäs. Ei, meistä ei ole kivaa, että naispääministerin ulkonäkö nousee pääasiaksi.

Vitsikkäät kohteliaisuudet ovat vitsikkäitä kohteliaisuuksia vain oikeassa tilanteessa. Niiden sanomista pitää harjoitella. Ja jos ei heti onnistu, niin kannattaa myöntää edes itselleen yksi asia: Yritin olla hauska, mutta valitettavasti epäonnistuin.

On turha etsiä vikaa itsestään, kun se on ilmiselvästi muissa. Tällä palstalla kolumnisti yrittää sietää ympäristöään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi