Vintage-ajattelua

Suomalaisvieraat toivat pääsiäisenä tuliaisiksi nipun naistenlehtiä. Rakastan suomalaisia naistenlehtiä. Ne ovat hyvin toimitettuja, hyvin kirjoitettuja ja hyvin kuvattuja, täynnä asiaa ja hömppää juuri sopivassa suhteessa.

Mutta nyt suomalaisetkin naistenlehdet ovat täynnä vintage-horinaa. Tiedättehän, vanhat vaatteet eivät voi olla enää yksinkertaisesti vanhoja vaatteita, kirpputoreilta tai mummon vintiltä löydettyjä, vaan kaiken pitää olla vintagea.

"Vintagea? Vuosikertaa? Kaikkihan vaatteet ovat jotain vintagea. En kestä enää yhtään vintage-sanaa", raakuin sohvalta keittiöön ja käskin miestä kaatamaan nopeasti lisää vintage-viiniä. (Kyllä, eläkkeellä oleva tilastotutkija Pauli Sumanen oli aivan oikeassa HS:n Sunnuntaidebatti-kirjoituksessaan runsas viikko sitten. Joillekin naisille ei ole mikään ongelma antaa miesten raataa sekä töissä että kotona.)

Vintage-höpötys alkoi Yhdysvalloissa ja Britanniassa kymmenen vuotta sitten, ja nyt se on sitten rantautunut lopullisesti Suomeenkin.

Vintage-sanan todellinen merkitys kiteytyy rahaan. Lumppu, joka kirpputorilta ostettuna maksaa kymmenen euroa, muuttuu vintage-löydöksi, kun se siirretään vintage-putiikkiin, jossa hintalappuun kirjoitetaan koukeroisella käsialalla sata euroa. Perään voi lisätä vielä yhden nollan, jos nirppanokkainen vintage-asiantuntija arvioi rääsyn aidoksi vintageksi ja vinkkaa huippumalli Kate Mossin tykästyneen juuri samaan vintage-nicheen.

Kuinka hyvin kaikki tämä uppoaa maksukykyisimpiin suomalaisiin, se nähdään Bukowskin laukkujen ja muiden asusteiden vintage-huutokaupassa viikon kuluttua.

"Väärää vintagea, tuo uutta", kiljuin keittiöön. Kyllä meilläkin osataan olla maku- ja vuosikertatietoisia.

Vanhojen vaatteiden ja tavaroiden himoitsemisessa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Isoäidin kävelypuku 1950-luvulta on tehty paremmin kuin vaatteet, joita saa kaupoista nyt. Kankaatkin olivat ennen laadukkaampia. Viisikymmentä vuotta vanha villa ei nukkaannu, toisin kuin nykyiset sekoitteet.

Vanhan valitseminen viestii muille, että pukeutuja tai sisustaja on paitsi tyyli- ja laatutietoinen, myös selvillä historiasta ja perinteistä. Että on silmää ja päätä ja rahaa. Tämä pätee aatteisiinkin.

Kristillisdemokraatit selittelivät ihan turhaan 1950-luku-henkistä mainoskampanjaansa ironiseksi. On aivan sama, mihin katsojan tietoiset ajatukset rullaavat kellohameeseen pyntättyä Saara Räsästä katsellessa. Kyllä kaikki tietävät, että naisen paikka oli sodan jälkeen kotona ja mies oli perheen pää. Eivät suomalaiset äänestäjät vintage-aikaan takaisin halua.

Monille kuitenkin kelpaisi se, että he saisivat vain samanlaiset vaatteet kuin Mad Men -televisiosarjan roolihenkilöillä.

Vasemmistoliitto julkistaa uuden visuaalisen ilmeensä vapun alusviikolla 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. On ymmärrettävää, että vasemmistoliitto ei halua ammentaa menneistä tunnelmista samalla tavalla kuin kristillisdemokraatit. Vasemmistolaista vintagea on Neuvostoliitto, eikä sitä halua ostaa enää kukaan.

Puoluejohtaja Paavo Arhinmäen mukaan vasemmistoliiton uusi värimaailma ja logo tulee olemaan "tätä päivää" vintagen sijaan. Odotettavissa on siis mitä todennäköisimmin jotain punaista ja jotain vihreää. Siinä ei ainakaan ole mitään ironiaa. Valinnanvara on vähissä.

Vintage. Kohta meille ryhdytään kauppaamaan poliitikkojakin vintage-leimalla.

Kuka tekee ensimmäisen muotijutun siitä, miten käsipuoleen sopii parhaiten Paavo Väyrynen, jos toisessa kädessä roikkuu vanha huutokaupasta ostettu Kelly-laukku?

Jos se toimii euroissa, niin ehkä äänissäkin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi