Nyt heti eikä eläkkeellä

Ongelma ei ole varsinaisesti siinä, että eläisin sitku-elämää. Tämän elämäntavan edustajathan aikovat tehdä kaikkea mukavaa sitten, kun heillä on siihen aikaa, rahaa tai inspiraatiota. He pinnistelevät arjessa odottaen seuraavaa lomaa tai työelämässä laskien vuosia eläkkeelle lähtöön. Sitku-tyypit kadehtivat ihmisiä, jotka lähtevät maailmanympärimatkalle, muuttavat maalle tai kirjoittavat kirjan. ”Kyllä minäkin lähtisin, jos minulla olisi mahdollisuus”, he sanovat, mutta eivät tee omien mahdollisuuksiensa eteen mitään. On helpompaa jäädä paikalleen.

Paljon on kiinni myös priorisoinnista. Hyvä on, ei tarvitse olla yltiötehokas ja tehdä äitiyslomalla väitöskirjaa, se on jo liioittelua. Mutta jälleen on helpompaa uskotella itselleen, ettei pysty johonkin kuin ottaa riski ja koettaa kykeneekö. "Kenellä tahansa, jolla on aikaa katsoa iltaisin kaksi tuntia telkkaria, on aikaa kirjoittaa romaani", sanoi trilogian kirjoittanut ystäväni.

En väitä, että itsensä haastaminen ja omille epämukavuusalueille meneminen olisi helppoa. Itselle tärkeissä asioissa epäonnistumisen pelko on entistä suurempi. Mutta usein riski kannattaa. Uskoisin, että pysyn melko hyvin kiinni nytku-elämässä. Yritän elää sellaista arkea ja tehdä sellaista työtä, joka on mielekästä. Toteutan mielitekojani ja tavoitteitani vähän kerrallaan. Haaveet ovat asia erikseen. Niitä pitää olla, ei välttämättä jotta olisi jotain tavoiteltavaa, vaan ihan huvin vuoksi.

Sen sijaan hetkessä elämisen ongelma itselleni on, että hienoina hetkinä tunnen katselevani itseäni ulkopuolelta. Tai oikeammin tuntuu, etten olisi tilanteessa lainkaan mukana. Jos ulkona on ihana sää, saatan ajatella, että nyt minun pitäisi nauttia tästä, vaikka olisinkin juuri siellä ulkoilmassa nauttimassa. Sama toistuu usein juhlissa. Olen jotenkin liian tietoinen itsestäni koko ajan.

Tähän verrattavissa lienee varsinkin nuorempana vaivannut harhakuvitelmani, että olisin liian vanha tekemään jotain. Kun olin 17-vuotiaana Apulannan keikalla, mietin, olenko tilanteeseen ”liian aikuinen”. 23-vuotiaana ihmettelin Ruisrockissa, miten muut tuntuivat irtautuvan tästä todellisuudesta.

Taidan ajatella, että muiden hauskanpito on aina hauskempaa kuin omani. Eikö ole surullista? Ja turhaa. Välillä osaan päästää irti ja olla murehtimatta tällaisia, mutta toisinaan kontrolli ottaa ylivallan. Jalat jumittavat vähän liiankin maassa.

Siitä sentään olen päässyt eroon, että haikailisin toisen vuodenajan perään. Lapsena saatoin lojua kesällä nurmikolla ja toivoa, että olisipa jo talvi ja pääsisi laskemaan mäkeä. Talvella taas kaihosin kesän perään, mikä lienee ymmärrettävämpää. Kymmenvuotiaana tein päätöksen, että olen tyytyväinen käsillä olevaan vuodenaikaan. Tämä päätös on pitänyt lukuun ottamatta muutamia kaamoskauden epätoivon hetkiä.

Tai ehkä kuitenkin talvehdin jossain lämpimämmässä maassa sitten, kun olen eläkkeellä...

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi