Perhe ei mahdu työelämän yhtälöön

Nyt ne sitten alkoivat, ruuhkavuodet. Kun työpäivän lisäksi kuskaa lasta päivähoitoon, tekee kotityöt ja yrittää vielä remontoida asuntoa, arki on aikataulutettua ja oma aika vähissä.

Paletista puuttuvat vielä omat ja lapsen harrastukset, puhumattakaan järjestötyöstä tai luottamustoimista. (Tiedetään, omista harrastuksista ei kannattaisi luopua, mutta en itsekään noudata neuvoa.) Miten näistä vuosista selvitään?

Ruuhkavuosissa on väistämättä kyse työn ja kotielämän yhteensovittamisesta. Niin kuin kaikki tietävät, länsimaisessa yhteiskunnassa se on vaikeaa, ainakin naisille. Useammilla isillä ja ja joillain superäideillä ura ja perhe loksahtavat yhteen paremmin. Käykö näin vain silloin, jos ei pode huonoa omaatuntoa lasten luota poissaolosta? Ehkei kuitenkaan, mutta muutakaan vastausta en ole keksinyt.

Työelämä ei ota huomioon niitä lasten vanhempia, jotka haluaisivat tasapainottaa ajankäyttöä työn ja perheen välillä. On toki keksitty lyhennetty työaika, mutta perinteiseen malliin systeemi on rakennettu "tyypillisissä" työsuhteissa oleville. Niistä pätkätyöläisten tai yrittäjien on vaikea hyötyä.

Jos ei halua, että lapsi tekee pitkää päivää hoidossa, helposti ainoaksi vaihtoehdoksi jää jättäytyä hetkellisesti kokonaan pois työelämästä.

En ihmettele, että sukupolvemme on alkanut haaveilla hitaasta elämästä, maallemuutosta ja työelämästä irtiotosta. Vaatimattomampikaan tulotaso ja elämäntapa ei haittaa, jos vastapainoksi saa aikaa, mielenrauhaa ja kestävämpiä elämänarvoja.

Ruotsin "virallinen kasvattaja", yli puoli miljoonaa kirjaa Pohjoismaissa myynyt Anna Wahlgren, liippaa Lapsikirjassaan samaa asiaa. Hänellä on paljon raivostuttaviakin neuvoja, mutta vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää hän kritisoi rohkeasti jo 1980-luvulla.

Nyky-yhteiskunnassa perhe ja tuotanto on erotettu toisistaan, ja ei-tuottavat osapuolet, kuten lapset ja vanhukset, on karkotettu omiin laitoksiinsa. Vanhempainvapailla vanhemmat irrottautuvat omista työyhteisöistään ja ovat kotona vain lapsen vuoksi.

"Lasta ei oteta mukaan toimivaan kokonaisuuteen", Wahlgren kirjoittaa. "Äitiys- ja isyyslomat ovat alkusoitto lasten eristämiselle osallisuudesta yhteisöön", ja eristäminen jatkuu lastentarhalla ja koululla.

Wahlgrenin teesien keskipisteessä on tarpeellisuus: kun lasta uhkaa tarkoituksettomuus, se voi koitua hänelle katastrofiksi. Agraarikulttuuriin, jossa kaikkia yhteisön jäseniä tarvittiin, ei tietysti ole paluuta, mutta Anna Wahlgren ehdottaa panemaan muutoksen liikkeelle aloittamalla omasta kodista.

"Jos me itse tarvitsemme lapsiamme ja otamme heidät käyttöön sitä mukaa kuin he itse kykenevät osallistumaan, ja haluavat, me muutamme hitaasti mutta varmasti yhteiskuntajärjestystä, joka jo nyt horjuu", hän julistaa.

Yhteiskuntakumous ei Wahlgrenin mukaan hätistä naisia takaisin lieden ääreen eikä työmarkkinoille, mutta ihan selväksi ei käy, miten tämä yhtälö olisi tarkoitus ratkaista.

Nykyään toitotetaan turvaverkon tärkeyttä. Kun ei pärjää yksin, on pyydettävä rohkeasti avuksi sukua ja ystäviä. Helpommin sanottu kuin tehty, kun suku asuu kaukana. Silloin on keksittävä muita ratkaisuja tai tyydyttävä oman ajan puutteeseen. Lapsen kanssa on ihana viettää aikaa, mutta olisi hurskastelua väittää, etteikö se välillä kävisi työstä ja kaipaisi hetkeä vain itselleen.

Nyt joku saattaa ihmetellä, miksi sitten käyn töissä enkä ole kotona lapsen kanssa. Toimeentulo tietysti pitää saada jostain, mutta työssäkäyvän vanhempainraha on Suomessa sen verran hyvä, että sillä voisi pärjätä kotona pidempäänkin kuin äitiysloman verran.

Pätkätöitä on kuitenkin tehtävä silloin kun niitä tarjotaan, vaikka se aiheuttaakin toisinaan tunteen, että luovuttaa päätösvallan elämästään muille. Lisäksi tykkään tehdä töitä. Siitäkin on nykyäidin podettava huonoa omaatuntoa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi