Tervetuloa lähiöön

”Miten te olette viihtyneet siellä”, kysyvät ystävät ja tuttavat vähän varovaiseen sävyyn. ”Siellä” tarkoittaa Itä-Helsinkiä, tuota pääkaupungin pahuuden pesää. Muutimme sinne kolme kuukautta sitten Länsi-Helsingistä, emme miltään ökyseudulta, mutta ”hyvältä alueelta” kuitenkin.

Hyvin olemme viihtyneet, kiitos kysymästä. Ostarilla saattaa yhteislaulu soida heti aamusta karaokepubin aukeamista odotellessa, mutta muuten elämä on samaa kodin, työpaikan, päiväkodin ja kaupan välillä höyläämistä kuin muuallakin.

Asunnon sisällä ei erota, missä ollaan, ja kun asunnosta uskaltautuu ulos, aukeavat takapihalta heti lenkkeilymaastot – ei siis valittamista.

Epäilijät miltei saavat pontta ennakkoluuloilleen kun kerron, että parit naapurit ovat asumisemme aikana jo saaneet häädön. Talossa miltei 30 vuotta asunut naapuri harmittelee, että pitikin sattua, tällaista ei ole nimittäin tapahtunut ennen.

Helsingissä asuinalueet ovat jakautuneet hyvin vahvasti imagon mukaan parempiin ja huonompiin. Toki etäisyydellä keskustaan ja vaikkapa merenrannan läheisyydellä on merkitystä asuinalueen arvoon, mutta ei pitäisi olla ihan niin paljon kuin nykyisellään on.

Saatoin itsekin olla ennakkoluuloinen itää kohtaan vielä muutamia vuosia sitten, mutta kun hinnat sanelevat rajat, jotenkin sitä psyykkaa itsensä avarakatseisemmaksi. Ja hassua kyllä, tuntuu hauskemmalta muuttaa epätrendikkäälle alueelle kuin leimautua punavuorelaiseksi.

En ole kovin jyvällä Helsingin asuntopolitiikasta, mutta jokin täytyy olla pielessä, jos rikkaat linnoittautuvat omille alueilleen ja pienituloiset ja maahanmuuttajat ajetaan omiin ghettoihinsa.

Olenkohan nyt itse ennakkoluuloinen, kun kuvittelen, ettei rikkailla ole mitään tätä vastaan. Köyhää ja jopa keskituloista sen sijaan harmittaa. (Tai ei välttämättä, äveriäällä alueellakin voi tuntea olonsa epämukavaksi. Joka tapauksessa slummiutuminen ei ole kenenkään etu.)

Jakautuminen tulojen mukaan tapahtuu väistämättä, jos asuntojen hintaerot liikkuvat sadoissatuhansissa. Kehitystä on vauhditettu aikanaan rakentamalla lähiöitä halvalla, jolloin asuntojen kunto, arvo ja houkuttelevuus ovat toista luokkaa kuin suurin piirtein 1950-luvulle asti rakennetuissa taloissa.

Ideaalimaailmassa näin ei tarvitsisi olla. Utopiassa asuntojen hinnat olivat kohtuullisia kaikille ja asuinalueille rakennettaisiin sekaisin omistus-, asumisoikeus- ja vuokra-asuntoja. Tällöin asujien kirjo olisi vaihtelevampi eikä syrjäytyneiden lähiöitä syntyisi niin helposti. Niinpä niin, ideaalimaailmassa.

Oma kaupunginosa on asukkaille usein identiteettikysymys ja arkakin paikka. Sunnuntai-Hesarin Hakunila-jutun jälkipyykki osoitti, että asuinalueen arvosteleminen ja leimaaminen ottaa koville. Ulkopuoliset eivät ymmärrä, miksi asukkaat kiintyvät siihen rumimpaankin lähiöön, mutta näin vain käy, siitä tulee koti. Ja rakkaitaanhan puolustaa viimeiseen asti. Ehkä minäkin kohta kaupunginosaani.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi