Valittaminen on oma taiteenlajinsa

Ihmiset valittavat paljon ihan turhasta. On niin paljon tärkeämpiäkin parannusta vaativia asioita kuin koirankakat tai julisteet sähkökaapeissa. Taannoin Helsingin Sanomien jutussa kyseltiin helsinkiläisiltä kaupungin pahinta epäkohtaa. Erästä vastaajaa ärsyttivät eniten ilmaiseksi lastenvaunujen kanssa bussissa matkustavat vanhemmat.

Toisaalta jos mistään ei saa valittaa sillä perusteella, että on suurempiakin ongelmia, ei voi purnata kohta mistään. Oikein ärsyynnyin vastikään uutisesta, jossa Raimo Sailas oli sitä mieltä, että päiväkotien ryhmäkoot jäävät pieneksi asiaksi ilmaston lämpenemisen rinnalla.

Kyllähän valtiosihteerillä on pointtinsa, ilmastonmuutokseen suhtaudutaan liian huolettomasti. Mutta jos tällaista vertailua aletaan tehdä, kaikki asiat ovat pieniä maapallon tuhoutumiseen verrattuna! Ei sillä verukkeella voi jättää asioita hoitamatta tai ongelmia korjaamatta. Niin kuin vaikkapa päiväkotien liian suuria ryhmäkokoja.

Tämä vertailukohde kiinnitti huomioni, olenhan pienen lapsen äiti. Mutta mitä jos Sailas olisi tuuminut, että vanhustenhuolto jää toiseksi ilmastonmuutoksen rinnalla? Oikeuttaisiko se vanhusten epäinhimillisen kohtelun? Tai – mikä sen oikeuttaa nyt?

Valittaminen pitää osata kohdistaa oikealle yleisölle. Ei puolisonkaan tarvitse kuunnella yletöntä määrää napinaa, mutta kenelle muulle sitä valittaisi hiertyneestä kantapäästä tai epäreilusta työkaverista kuin läheisilleen? Mieltä painavia asioita ei voi eikä kannata vatvoa pelkästään oman pään sisällä, muuten ne paisuvat vääristyneisiin mittasuhteisiin. Mitä läheisempi suhde, sitä turhemmista asioista viitsii purnata. Lehtien mielipidepalstoille kannattaa olla jo aika painavaa sanottavaa.

Valittajan yleisön pitää myös suhtautua valitukseen asiaankuuluvalla kunnioituksella ja kiinnostuksella. Jos oma valitusvirsi mitätöidään heti muistuttamalla Afrikan nälkäänäkevistä lapsista, ei purnaus mennyt oikeaan osoitteeseen.

Valittaminen voi olla myös rakentavaa. Joskus asiat saavat potkua itsepintaisesta napinasta. Myös joukkovoima ratkaisee. Jos tarpeeksi moni ottaa asiakseen valittaa vaikkapa tekeillä olevasta tiestä puiston halki, on vastarinta otettava huomioon. Entistä turhauttavampaa valitus on tietysti silloin, jos sitä ei noteerata lainkaan.

Missä menee rakentavan valittamisen ja marisemisen raja? Asiaan vaikuttaa se, onko tilanteelle tehtävissä jotain. Jos Suomeen on vihdoin saatu hellettä, ei mene kauaa kun ensimmäiset tuskailevat kuumuutta. Mutta säälle kun ei mitään voi, energiansa voisi käyttää muuhunkin.

Jos taas asiaan voi vaikuttaa, rakentavan kritiikin antajalla on parannusehdotuksia asian korjaamiseksi, marisijalla ei. Paljon riippuu myös siitä, yrittääkö edes tehdä asialle mitään. Jos lähikaupan suppea tarjonta kyllästyttää, kannattaa antaa palautetta ennen kuin vaihtaa kauppaa. Jos tätä ei saa aikaiseksi - niin kuin en itse ainakaan saa - ei voi valittaa.

Joskus tarvittaisiin myös suhteellisuudentajua tai asennemuutosta. Jos ihmisen suurin huolenaihe on television ainaiset uusinnat tai kadulla pörräävät mopopojat, on mentävä itseensä.

Aiemmin HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi