"... ja painaa teidät vasten palavaa sydäntäni."

Kotiin ikävöivien upseerien kirjeet kulkivat yli rintamalinjan

 Aselepo vallitsi, ja kirjeet kulkivat pohjoiseen ajetuilta joukoilta eteläiseen Suomeen. Kaipuu kotiin oli kova. Sotareissulla oli oltu yhdeksän kuukautta. Mutta ainakin upseerit olivat saaneet lähetetyksi kirjeitä jo aiemmin.

Esimerkiksi kun osapuolten neuvottelijat tapasivat kesällä Kuopion edustalla keskellä järvenselkää, vaihdettiin samalla postisäkkejä.

Upseerit olivat herrasmiehiä, molemmilla puolilla rintamaa he polveutuivat samoista eurooppalaisista aatelissuvuista ja jakoivat saman maailmankatsomuksen.

He olivat uskollisia ennen kaikkea hallitsijalle. Niinpä he nyt aselevon tultua saattoivat kutsua vastapuolen kollegat teelle ja toimittaa perille heidän postinsa.

Mutta vihollisuuksienkin aikana oltiin jaloja. Kuopiosta tiedetään tapaus, jossa muuan Sandelsin upseereista jouduttiin kaupungista peräännyttäessä jättämään haavoittuneena sairaalaan.

Venäläiset hoitivat hänet terveeksi ja lähettivät perässä omiensa luo.

Kirjeen saattoi myös antaa jonkun siviilin kuljetettavaksi, sillä heitä kulki yli rintamalinjan. Ainakin majuri Joachim Zachris Duncker käytti tätä keinoa. Hän oli koko sodan ajan kirjeenvaihdossa Ristiinaan jääneen vaimonsa Marie Charlotte Tuderuksen kanssa.

"Lähetä tänne Ristiinasta joku talonpoika. Maksan hänelle mitä vain päästäkseni tästä murhaavasta epävarmuudesta", hän kirjoittaa Kuopion edustalta Toivalasta, jossa suomalaiset pidättelivät venäläisiä koko kesän.

Vastauskirje tuli jo kolmen viikon kuluttua. Dunckeria on helppo ymmärtää.

Kotiin oli jäänyt 20-vuotias vaimo ja pieni poika, joka täytti syksyllä 1808 vuoden.

Koljonvirran sankarilla oli ikävä vaimoaan, poikaansa ja siskojaan. Hän ilahtui suuresti kuullessaan, että poika oli oppinut kävelemään. Kunpa hän vain pääsisi kotiin, kunpa sota loppuisi.

Eikä oikeastaan ollut kovin paljon väliä, miten se päättyisi. Sodan päämäärät tuntuvat olevan tälle Runebergin sankarille toissijaisia perheen hyvinvoinnin rinnalla.

"Huoli hänen pienestä perheestään jättää varjoon kaiken muun", painottaa professori Anna-Maria Åström kirjoituksessaan Herrgårdarna, hjaltärna och kriget. Kirjeistä käy ilmi, että sota kyllästyttää ja ärsyttää Dunckeria.

Kuvaavaa on, että keskellä kevään 1808 perääntymistaisteluja Duncker luottaa venäläisiin upseereihin ja "sivistyksen voimaan". Hän kehottaa vaimoa lähettämään vastauskirjeensä ensin venäläiselle kenraalille, sillä tämä varmasti toimittaisi sen vastustajalleen pohjoiseen.

Nyt Duncker oli Oulussa. Kuinka hänen sitten kävikään? Näkikö hän koskaan vaimoaan ja pientä poikaansa?

Siihen palaamme vielä.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi