Duncker kuoli Lahtisen lailla

Heinäkuun viidennen päivän uhria on vaikea ymmärtää

 Väinö Linnan alikersantti Lahtinen halveksi herroja ja herrojen sotaa, veti ahkiota lumessa ja kiroili. Erityisesti hän inhosi Runebergia, jota muutkin Linnan sotilaat pilkkasivat.

Runebergille nuori everstiluutnantti Joachim Zachris Duncker oli sankari, ja kuolinpäivä, heinäkuun viides 1809, ylevän muiston päivä. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää sellaista sankaruutta.

Oli siis juostu pakoon halki Suomen, töppäilty ja tyritty, menetetty kokonainen armeija kuumeeseen ja ripuliin. Ja nyt, suunnattomien kärsimysten jälkeen Ruotsin Länsipohjassa Hörneforsissa, pienen pojan isä everstiluutnantti Duncker loukkaantui, kun ohi ratsastava Sandels huudahti hänelle: "Pelkääkö everstiluutnantti?"

Hörneforsin piti olla paikka, jossa Ruotsi iskee vihdoinkin takaisin, mutta yritys epäonnistui ja ruotsalaisille tuli kiire venäläisten saatua ylivoiman.

Oli kaunis, valoisa kesäyö. Dunckerin viimeinen.

Hän komensi savolaispataljoonaa ja yritti turvata muiden kaoottista vetäytymistä. Hän käski miestensä maastoutua.

Ja silloin paikalle sattui Sandels. "Pelkääkö everstiluutnantti?" Loukkaantunut Duncker päätti näyttää, ettei siitä ollut kysymys.

Vetäytymiskäsky tuli, mutta Duncker ei piitannut siitä.

Venäläiset piirittivät Dunckerin joukot ja tarjosivat kunniallista antautumista. Duncker ei suostunut.

Kohta Duncker haavoittui pahasti ja jäi venäläisten vangiksi. Hänet kannettiin ruukinkartanoon, jossa venäläiset nauttivat voitonmaljoja ja söivät loppuun ruotsalaisilta pöytään jääneen juhlaillallisen.

Viereisessä huoneessa kuoli Duncker, Koljonvirran sankari Savon Ristiinasta. Sama mies, joka sodan ajan oli lähettänyt nuorelle vaimolleen ja pienelle pojalleen helliä kirjeitä.

Niissä hän kaipasi hetkeä, jolloin saisi taas painaa kotiin jääneet rakkaansa vasten palavaa sydäntään. Poikakin oli jo kasvanut, täyttäisi kohta kaksi vuotta.

Sitten tuli tämä Hörnefors kaukana Pohjois-Ruotsissa. Duncker pääsi melkein sodan loppuun. Antautuneelle upseerille olisi tuskin tapahtunut mitään.

Eikä siinä kaikki, todistaakseen pelottomuuttaan hän vei mukanaan kuolemaan viitisenkymmentä savolaista jääkäriä, jotka olivat myös selvinneet tähän viimeiseen taisteluun asti. Hekään eivät koskaan palanneet perheittensä luo.

Pitäisikö Dunckeria verrata alikersantti Lahtiseen, hämäläiseen kommunistiin, joka vähät välitti upseereista ja kunniasta, mutta jonka velvollisuudentunto tappoi?

Lahtinenkin sai käskyn vetäytyä mutta jäi silti hankeen makaamaan. "Alkaa meinaan puuristin tienuu."

Hän kuitenkin komensi muut pakenemaan ensin, eikä hän jättänyt edes 54-kiloista konekivääriään vaan yritti kahlata se sylissään pakoon.

Toisaalta Lahtisella ei ollut omien sanojensa mukaan mitään menetettävääkään. Ei muuta "kun äite, ja jos ryssä semmosella vanhalla ämmänkropsalla luulee jotakin tekevänsä niin vieköön perkele".

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi