Kansa kierrätti vanhoja kauhuja

Siviiliväestö välttyi julmuuksilta, paitsi Kauhajoella.

 Lukija soitti ja kertoi kauhutarinoista, jotka Suomen sodan ajoilta elävät hänen kotipitäjässään Karstulassa. Siellä kerrotaan yhä, kuinka erään talon väki ei ehtinyt ajoissa piilopirtteihin. Muuatta piikatyttöä venäläiset olivat erityisesti äityneet rääkkäämään, sillä hän oli epätavallisen pitkä. Tyttöä kutsuttiin Syltäpitkäksi Liisaksi. Syli on 1,78 senttiä.

Paikkakunnan tarinan mukaan Syltäpitkältä Liisalta leikattiin rinnat ja syötiin – varmaan paistettuina. Tuollainen yksityiskohta ei unohdu helposti, ja tarina jäi elämään.

Lukija oli kuitenkin kriittinen. Hän sanoi kiinnittäneensä huomiota siihen, että kauhukertomukset muistuttivat professori Kustaa H.J. Vilkunan tutkimia isonvihan kertomuksia. Isoviha oli erittäin raaka venäläisten miehityskausi 1713–1721, siis lähes sata vuotta aiemmin. Pahimmat kauhut koettiin Pohjanmaalla.

Vaikutti siis siltä, että tarinassa kierrätettiin vanhoja kauhuja, vuosisata sinne tai tänne. Sama ilmiö on havaittu vuoden 1918 kauhutarinoissa.

On ymmärrettävää, että juuri isonvihan terrori oli vuonna 1808 ihmisten mielissä, varsinkin Pohjanmaalla. Venäläisiä ei jääty odottelemaan.

Mutta venäläiset joukot pysyivät yllättävän hyvin kontrollissa. Ryöstöjä ja kostotoimia ei sallittu, siviiliväestöä piti kohdella hyvin. Tietysti tuli poikkeuksia, mutta joukkoraiskauksia ja rääkkäyksiä ei ollut.

Paitsi Kauhajoella. Paikkakunta on siis aiemminkin saanut kokea kovia.

Kreivi Orlov-Denissovin kasakat tekivät heinäkuussa 1808 kirkonkylään ja Harjankylään kostoiskun talonpoikien tekemän kuormaston ryöstöyrityksen jälkeen. Kasakat surmasivat, polttivat ja hävittivät. Terroria jatkettiin lähes kuukausi, ja se huipentui kiduttajaisiin, joissa siviilejä kärvennettiin nuotion yllä hiljaisella tulella, eli palvattiin kuoliaaksi.

Tapaus oli Suomen sodan aikaan niin poikkeuksellinen, että se on tullut myös tavallista paremmin dokumentoiduksi.

Muuten sota kulki yllättävän huomaamatta paikkakuntien läpi. Asiakirjoihin ilmestyi venäläisnimiä, eikä sotatapahtumiin juuri viitattu. Venäläisten miehityspolitiikka onnistui.

Mutta kauhutarinat elävät pitkään. Kun 1920-luvulla ryhdyttiin nostattamaan isänmaallista henkeä, tarvittiin niitä jälleen, ryssävihan lietsomiseen. Luotiin käsitys perivihollisesta, aina uudestaan maahan tunkeutuvasta ryssästä, jota täällä oli aina ymmärretty vihata.

Käsitys ei pitänyt paikkaansa, kansa tuli tsaarin aikana venäläisten kanssa hyvin juttuun, ja suomalaiset olivat saaneet paljon etua asemastaan suurvallan kainalossa. Toisaalta Stalinin Neuvostoliitosta ei saattanut sanoa samaa.

Kun talvisota sitten alkoi, ilmestyivät vanhat tarinat jälleen. Sekin, kuinka venäläiset olivat yllättäneet rajaseudulla pirtin väen aterialta – ja naulinneet koko porukan puukoilla kielistään pöytään.

Se on kyllä vaikeaa, kieli on hankalassa paikassa ja pirun liukas. Hyvä puukkokin jäisi siihen.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi