Paskareissu, mutta tulipahan tehtyä

200 vuotta sitten tänään Suomen teillä oli monenlaista kulkijaa. Keisarikin lähti iltapäivällä kohti Porvoota.

Vihdoinkin kotiin. Kenraalimajuri Hans Gripenberg oli järkevä mies. Hän tajusi, että taistelun jatkaminen Kalixjoella oli toivotonta. Lähin apu oli liki 300 kilometrin päässä Uumajassa.

Ja tänään saapui uutinen, että venäläiset olivat vallanneet Uumajankin.

Gripenberg kysyi upseereiltaan, halusivatko he jatkaa. Kukaan ei halunnut. Nostettiin kädet ylös.

Gripenberg vaati, että hänen kohtalon kolhimat miehensä saisivat rauhassa palata sotilastorppiinsa Suomeen.

Itse asiassa moni oli jo pitkän talven aikana karannut. Koko armeijan oleskelu Tornion seudulla oli ollut traagista ja tarpeetonta, miehet kuolivat tauteihin ankarissa olosuhteissa samaan aikaan kun upseerit istuskelivat iltaa venäläisten kollegojensa kanssa.

Mutta uutiset eivät olleet reaaliajassa.

Seuraavana päivänä tulisi tieto, että Barclay de Tollyn venäläiset olivatkin suostuneet perääntymään Uumajasta ja kulkisivat koko karmean taipaleen jään yli takaisin Vaasaan. Uumajalla on siis kolmen päivän mittainen venäläinen miehityshistoria.

Nyt Uumaja olisi taas ruotsalaisilla ja Gripenberg antautunut turhaan. Mutta luvattu mikä luvattu.

Ja kaiken takana oli von Döbelnin omavaltainen lupaus rauhanneuvotteluista. Kun selvisi, että von Döbeln oli puhunut suulla suuremmalla, oli jo myöhäistä vaatia venäläisiä palaamaan vielä kerran jään yli Uumajaan.

Suomalaiset lähtivät pitkälle marssille kohti kotia. Aseet luovutettiin vasta Kemin kirkolla, ja jotkut sotilaista hakkasivat pyssynsä sitä ennen rikki. He olivat vihaisia, mutta keille kaikille? Venäläisille vai ruotsalaisille johtajilleen? Varmaan molemmille. Tämä oli ollut mitä surkein sota.

Eikä kaikkien sota ollut vieläkään loppunut. Suomen armeijan rippeet, noin 2 400 miestä jäi vielä Kalixjoen ja Uumajan väliin.

Niin ikään tänään venäläiset lähtivät myös Ahvenanmaalta. Heillä oli kiire, sillä jäätien pelättiin murtuvan 17 000 miehen osaston alla.

Suomi on pitkä maa. Sen toisessa päässä oli kevät ja toisessa talvi. Toisessa päässä oli rauha ja toisessa sota. Toisessa päässä herrasväki oli jo tottunut uuteen komentoon, ja toisesta ruotusotamiehet laahustivat kohti kotitorppia.

Matka etelään on pitkä, sen tietää jokainen, joka on ajanut Oulusta etelään autolla. Asutusta ja huoltoa oli harvakseltaan, tiet surkeita. Jalkineet voi vain kuvitella.

Eivätkä tavalliset sotamiehet tienneet perheistään mitään. Mutta epätietoisuus omaisten kohtalosta ajoi varmasti eteenpäin.

Antautujia oli 5 431. Paluumatka tehtiin järjestyneesti osastoittain, joka neljäs päivä oli lepopäivä. Kuukaudessa paluumarssi etenisi jo Ruovedelle.

Tänä samana aamuna 25. maaliskuuta keisari Aleksanteri I hyvästeli Pietarissa hovinsa, vieraili kellojen kaikuessa Kazanin tuomiokirkossa metropoliitan siunattavana ja lähti kello yksi iltapäivällä väkijoukon saattamana kohti Porvoota.

Hänen matkantekonsa oli joutuisaa. Seuraavana päivänä hän ylittäisi jo Kymijoen ja olisi Loviisassa.

Mutta uutiset kulkivat myöhässä. Tieto Kustaa IV Aadolfin syrjäyttämisestä tulisi Porvooseen vasta huomenna, mutta arvattavasti keisari oli jo saanut kuulla siitä.

Keisarin liikkuminen 1800-luvun alun Suomessa oli hämmästyttävän ripeää.

Hän pistäytyi Viaporissa ja Turussa, ja 11 päivässä hän ehti jo takaisin Pietariin. Oli vielä kevättalvi ja ehkä kelirikkoakin.

Jos aikoi pitää sellaista aikataulua, ei voinut jäädä aamuisin keisarilliseen sänkyyn loikoilemaan.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi