Ryssä tulee yli Kymijoesta pakkasaamuna

Ilkka Malmberg seuraa uudessa sarjassa Suomen sodan etenemistä

Tiedetään, että aamunkoitteessa 21. helmikuuta 1808 oli mahdottoman kylmää, pakkasta 30 astetta. Savut nousivat korkealle. Ihminen ei sellaisessa ilmassa kauan kestä ilman tulen lämpöä.

Kymijoen rannan asukkaiden, elimäkeläisten ja ruotsinpyhtääläisten, oli pysyteltävä lähellä tulisijoja. Metsä oli murhaavan kylmä, sielläkin oli viritettävä tuli, jos aikoi selvitä hengissä.

Kymijoki oli paksussa jäässä, vaikka sen virta on näillä paikkeilla voimakas. Se ei ollut mikään luonnon muovaama este, vaan päinvastoin nyt joen yli pääsi, mistä tahtoi.

Tiedettiin, että venäläiset olivat tulossa. He olivat edeltä käsin lähettäneet julistuksen, jonka mukaan siviiliväestölle ei tapahtuisi mitään ja sen tuli pysyä rauhallisena. Jos sotaväki tarvitsee jotain, siitä maksettaisiin korvaus. Virkamiesten tuli jäädä niin ikään paikoilleen.

Kukapa sellaista lupausta olisi uskonut? Kymijoen rannalla oli sadan vuoden aikana saatu kärsiä iso- ja pikkuvihasta sekä Kustaa III:n sodasta. Armeijat olivat kulkeneet seudun ylitse molempiin suuntiin ja useaan kertaan. Kymenlaaksossa oli ryöstetty ja raiskattu, kyliä poltettu kivijalkaan.

Kauhutarinat muistettiin hyvin. Tiedettiin, mitä on tulossa.

Tavallisesti siviilit pakenivat metsiin, veivät sinne ainakin naiset, lapset ja karjan. Omaisuus kaivettiin maahan. Mutta kuka nyt selviäisi pakkasessa hengissä, ainakaan pitkiä aikoja. Useimpien oli pakko jäädä odottamaan taloihin. Omaisuuden saattoi piilottaa, ja naisväen piti pysytellä pois silmistä. Odotettiin sydän kurkussa.

Edellisenä yönä oli nähty joukkojen ryhmittyvän joen Pyhtään-puoleisella rannalla. Tulet paloivat. Hyökkääjällä oli kylmä yö.

Suomen puoleisella rannalla oli vähäiset vallitukset ja muutamia kenttävartioita. Kun venäläisten leveät rivistöt sitten aamuhämärissä ilmaantuivat vastarannalle, vartijat ampuivat muutaman laukauksen ja vetäytyivät. Vastarinta oli turhaa, venäläisiä oli tuhansittain, ja jää kesti tuoda tykkejäkin. Onneksi lumi oli paksua, ja venäläisten tulo hidasta kahlaamista. Ehdittiin hyvin pakoon.

Venäläiset tulivat Kymijoen yli viidestä kohtaa, yhteensä 16 000 miestä. Ahvenkoskelta, Stömforsin ruukilta, Hirvikoskelta, Anjalasta ja Keltistä. Jokaista tietä myöten.

Ryssä tuli taas kerran yli. Taas se alkaisi.

Ensimmäisenä päivänä venäläiset etenivät Loviisan-Elimäen-Kausalan linjalle asti. Kaikkia teitä tarvittiin, sillä kolonnat olivat valtavia.

Ainut kahakka syntyi Elimäen kirkolla, jossa pieni osasto teki vastarintaa majuri Ahrnkihlin johdolla. Sekin joutui pimeän tullen perääntymään Kimonkylään.

Elimäen ja Ruotsinpyhtään taloihin, karjasuojiin, saunoihin, aittoihin ja latoihin tunki useita tuhansia sotilaita ja sadoittain hevosia suojaan pakkaselta.

Perääntyvä armeija oli vienyt mennessään viljan ja hevoset, ja monesta talosta miehet olivat joutuneet kuormanajoon. Naiset ja lapset jäivät sotilaitten armoille.

Isoisäni isoisän isä oli jo iso poika, kolmentoista ikäinen ja asui Ruotsinkylässä, maantien varressa, joten taatusti myös heidän taloonsa tultiin. Hänen isänsä oli entinen ruotusotamies, joka ei enää tähän sotaan joutunut. Nyt vihollinen oli tullut hänen kotiinsa.

Aamulla armeija jatkoi marssiaan kohti länttä.

Miten kylän kävi? Vahingot kirjattiin tarkasti.

Torppari Eerik Tuomaanpoika Juhalalta oli hävinnyt kolme leiviskää läskiä, toiselta torpparilta leiviskä lihaa ja ohjakset. Kestikievari oli kärsinyt pahiten, sieltä oli viety läskiä, leipää, suolakalaa, kahvipannu ja mustat housut. Riitaakin oli tullut, isäntää oli mukiloitu.

Mahtoi sentään pitäjässä olla tuhansien sotilaitten jäljiltä siivo – oljet pitkin permantoa ja pihahanget kustuina keltaisiksi.

Sitä paitsi oli lukkarilta kadonnut hopeinen taskukello ja silkkiliina, olipa häneltä anastettu hopealusikkakin. Sekin oli Napoleonin syytä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi