Sota vaatii leipää, leipä naisia

 Paahtoleivän pompahdusta odotellessa voi näin elokuun aamuna hetken pohtia muonitusvaikeuksia vuonna 1808.

Kuinka ruokkisitte parikymmentätuhatta ahnasta kitaa ja mahalaukkua – joka päivä – harvaanasutulla maaseudulla, huonojen teitten päässä?

Se tehtiin leivällä.

Martin Hårdstedt kertoo kirjassaan Suomen sota 1808–1809, että sotilaan tarvitsemista kaloreista valtaosa tuli leivästä. Keskikesällä 1808 oli ankara pula viljasta ja leipää yritettiin korvata muun muassa naudanlihalla, mikä johti liiallisiin teurastuksiin.

Ylipäällikkö Klingsporin viisi prikaatia söivät suunnattoman paljon: joka päivä katosi villisti jauhavien hampaiden taakse 12 tonnia leipää.

Leivän puute pidätteli suomalaisten vastahyökkäystä etelään Lapuan ja Alavuden voittojen jälkeen. Saavutettu etu jäi käyttämättä. Joukot jäivät jälleen kerran odottamaan – leipää.

Jos armeija lähti liikkeelle, oli sille kuljetettava yli tuhat hevoskuormaa leipää ja rehuja viikossa. Jos jostain löytyi tarpeeksi hevosia ja kärryjä, eivät tiet enää kestäneet. Ne olivat Suomessa ennestäänkin surkeassa kunnossa. Sitä paitsi joukkojen piti kuljettaa varusteita, ammuksia, tykkejä, upseereita ja heidän tykötarpeitaan.

Suomen kaltaisessa harvaanasutussa maassa armeijalla piti olla eväät mukana. Keski-Euroopassa oli toisin: siellä kuljettiin asuttujen seutujen halki.

Nyt korjattiin jo uutta satoa. Sotilaat söivät suoraan pellosta.

Vilja olisi pitänyt saada jauhetuksi. Myllyjä oli liian vähän tarpeeseen nähden.

Ruotsin Suomen armeijan leipä muistutti muodoltaan aamuista paahtoleipäänne. Se paistettiin tavallisesti kulmikkaassa muotissa, ja pehmeänä yksi tällainen leipä painoi kaksi ja puoli kiloa.

Kaksi ja puolikiloisesta jötikästä riitti kolmelle sotilaalle, sillä päiväannos oli noin 850 grammaa pehmeää tai 600 grammaa kovaa leipää. Se on paljon: marketin reikäleipä painaa noin 300 grammaa, näkkäripaketti vain 200 grammaa.

Leivän paistoivat sodan jaloissa elävät siviilit, etupäässä naiset. Vain 30 prosenttia siitä tuli lahden takaa Länsipohjasta.

Joka ainoa uuni pantiin paistamaan armeijan tarvitsemia suuria leipiä. Uunit olivat kuumina vuorokaudet ympäri. Suomen sota oli enemmän hohkaavia uuneja ja hiki päässä niiden edessä huhkivia naisia kuin punahehkuisia kanuunoita ja paukkuvia musketteja.

Leipä on sodassa usein strategisempaa kuin ruuti.

Hajautetun leivänpaiston logistiikka oli monimutkaista: kuljetettiin jyviä myllyyn, jauhoja taloihin, leipiä armeijalle. Eihän se onnistunut.

Lisäksi ylipäällikkö oli kaiken aikaa tyytymätön leivän laatuun. Siviilit ilmeisesti rohmusivat jauhoja.

Osa leivästä kuivattiin korpuksi, mutta kuivatus ei onnistunut hyvin. Varmaan juuri Suomen sodan kokemukset olivat syynä siihen, että Suomen ja Ruotsin armeijat söivät jatkossa vanikkaa. Näkkileipä on ruotsalaisten suuri sotateollinen keksintö.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi