Iloinen City-Suomi porskutti lainarahalla

Jonni Ahon kaveri Harri oli Turun ensimmäinen juppi

 Turkulainen Jonni Aho nauraa Auransillan kupeessa sijaitsevan Olavin krouvin tiskillä. Kyllä Harri on hauska mies!

Vieressä istuva Harri on Jonnin hyvä ystävä. Hän sanoo olevansa Turun ensimmäinen juppi.

Miehet ja käärivät pikkutakkiensa hihat. Harrin ranteessa kimaltaa Rolex-kopio. Miesten nilkoissa paistavat Lacoste-sukat. Niiden kuuluu olla jalassa niin päin, että logo näkyy tiskiltä baarin pöytiin.

Miehet vilkuttavat pöydissä istuville tytöille: katsokaapas! Täällä sitä olisi lystiä seuraa tarjolla!

Sitten kaverukset nauravat taas ja ottavat huikan keskiolutta.

On vuosi 1987. 22-vuotiaan Jonnin elämä hymyilee. Hän pitää hauskaa, ei juuri muuta. Se on nousukaudella helppoa.

Ihmiset ovat optimistisia, ja Suomella menee hyvin. Vuosikymmeniä suomalaisia kalvanut elintasoero Ruotsiin on kuroutumassa umpeen.

On korvalappustereoita, suksibokseja ja kelomökkejä. Jos rahaa puuttuu, pankit suorastaan tyrkyttävät lainaa.

Jonni opiskelee valtiotiedettä Turun yliopistossa, mutta koulussa on tylsää. Harriin Jonni tutustui kesätöissä vakuutusyhtiön vahtimestarina.

Ilmoituksia myyvän Harrin kyydissä menee lujaa. Hänen autonsa on kullanvärinen 300-sarjan BMW, jossa on takaspoileri.

Jonni ja hänen ystävänsä urheilevat paljon, koska ihmisen täytyy pitää kunnostaan huolta ja näyttää hyvältä.

Tennistreenien jälkeen mennään taas Olavin krouviin. Sieltä löytyy aina tuttua iloista seuraa. Joskus ilta jatkuu Eerikinkadun Casanovassa.

Monesti tuli juhlittua lainarahalla. Aina löytyy joku vippaamaan muutaman sata markkaa. Luottokorttia on opiskelijan turha yrittää saada.

Opintolainan nostopäivänä Jonni marssii pankin tiskille ja maksaa velat kaverilleen. Tilisiirtolapun viestiruutuun hän kirjoittaa:

"Voi vittu tätä jupin elämää."

Jonnin juhlat kestävät koko 80-luvun loppupuolen. Samaan aikaan Lahdessa lukiolainen Juha Laine, 16, on saanut tarpeekseen jupeista.

Täälläkin niitä jo on! Kulkevat kaupungilla takatukat liehuen. . .

Juha seisoo hevibändinsä treenikämpän räsymatolla ja pitelee ruskeaa Ibanez-bassoaan. Hän on teipannut sormensa kestämään metallikielien kovan kosketuksen. Vieressä on kaksi kitaristia ja rumpali.

Sitten rämähtää.

Rummut tikkaavat kiihkeää komppia ja kitarat sahaavat nopeasti ja vihaisesti. Juha soittaa speed- ja thrash-metallia, joista kovin moni ei ole Suomessa kuullutkaan.

Repikää tästä, Dingo-fanit!

Sifonkihuiveilla ei ole tähän treenikämppään asiaa. Juhalla on jalassaan puhki kuluneet farkut ja päässään lippalakki.

Esikuvina ovat amerikkalaisyhtyeet Suicidal Tendencies, Anthrax ja Metallica, joka on juuri julkaissut painavan teoksen nimeltä ...And Justice for All.

Suomessakin suosiota saanut brittiläinen Iron Maiden ei oikein kolahda. Thrash-tyylin repaleinen t-paita tuntuu Juhasta mukavammalta päälle pantavalta kuin perinteisempien hevarien sukkahousut.

Speed- ja thrash-metallin diggailu Suomessa vuonna 1988 kysyy hieman myyräntyötä. Niiden yleisö maassa on pieni, joten paras tietolähde ovat ulkomaiset musiikkilehdet ja puskaradio.

Levynkannetkin tutkitaan tarkkaan. Tietoa yhtyeen vaikutteista eli uusia idoleita saattaa löytyä vaikka nimistä, joita bändi kiittää.

Treenikämpän nurkassa on c-kasettisoitin. Sillä kuunnellaan suhisevia nauhakopioita levyistä, joita bändin jäsenet vuorotellen ostavat.

Rumpali paukauttaa biisin poikki. Juhan korvissa soi.

Hän kävelee treenikämpän jääkaapille ja avaa oven. Kaapissa on pelkkiä olutpulloja.

Juha korkkaa yhden ja ottaa huikan. Kyllä kunnon hevi laittaa veren virtaamaan!

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi