Kahdeksanvuotiaasta tuli talon vanhin mies

Sota vei Liikkalan Taka-Töyryltä Eero Mänttärin isän ja sedät

 Lauantain 23. elokuuta 1941 piti olla kahdeksanvuotiaan Eero Mänttärin ilonpäivä.

Isä tulisi illalla kotiin.

Poika tiesi odottaa, koska hyvät uutiset olivat ehättäneet Liikkalan Taka-Töyryn taloon jo edeltä. Isä, tehtailija Uuno Mänttäri oli saanut vapautuksen asepalveluksesta, koska kylän tiilitehdas piti saada uudelleen käyntiin.

Se oli pysäytetty kesäkuussa jatkosodan kynnyksellä, jolloin Liikkalan miehet saivat määräyksen astua Jalkaväkirykmentti 25:n eli Piikkirykmentin riveihin.

Päivällä, juuri kun Eeron äiti Hilma ja pikkuveli Seppo olivat lähdössä Inkeroisiin isää vastaan, pihapolulle ilmestyi kaksi tummaa hahmoa.

Rovasti A. P. Kangasvuo ja opettaja Vilho Häkli olivat tulleet tuomaan sanaa.

"Äiti tiesi heti, että jotakin oli tapahtunut, mutta ei vielä mitä", diplomi-insinööri Eero Mänttäri, 74, muistelee yli 60 vuotta myöhemmin kotonaan Espoossa.

Isä vai tämän nuorin veli Kalle? Muita miehiä talossa ei enää ollut, kun vanhaisäntä Vihtori Mänttäri oli kuollut sotien alla keuhkosyöpään ja veljessarjan keskimmäinen Niilo talvisodassa.

Muutamia päiviä myöhemmin äiti, Eero ja Seppo seisoivat Sippolan kirkolla von Daehnin hautakappelissa isän avoimen arkun äärellä.

"Se oli elämäni kauhein hetki", Mänttäri kertoo.

Hän kuuli vasta muutamia vuosia sitten, miten isän oli käynyt. Tämän kanssa samassa yksikössä palvellut Veikko Huovila pyysi Mänttärin eräillä syntymäpäivillä syrjään: vapautusmääräys oli saapunut jo edellispäivänä, mutta päällikkö oli sanonut että osallistukoon vielä aamun hyökkäykseen ja lähteköön sitten.

Hyökkäys oli Viipuria kohti edenneen pataljoonan ensimmäinen, ja siinä, ensimmäisessä ja ainoassa taistelussaan, kotiuttamispäivän aamuna, isä sai luodin vatsaansa.

Kuukautta myöhemmin Taka-Töyrylle tuli taas viesti. Kalle oli kuollut Itä-Karjalassa Karhumäen valtaustaisteluissa, ja niin Eero Mänttäristä tuli kahdeksanvuotiaana ekaluokkalaisena talon vanhin mies.

Eeron ensimmäistä ja vielä toistakin kouluvuotta varjosti huoli äidistä. Tämä alkoi saada isän kuoleman jälkeen tajuttomuuskohtauksia, eikä poika voinut ikinä koulusta tullessaan olla varma miten äiti voi.

"Sitten eräänä päivänä kotona oli lippu puolitangossa."

Ei ollut kuollut äiti eikä mammakaan, vaan tiilitehtaan uudeksi johtajaksi saatu tanskalaissyntyinen Viggo Christiansson.

Kansakoululaisen päivät olivat sota-aikaan työtä ja leikkiä: pesäpallon tapaista nelikulmaa, piilosta ja uintia sekä talvisin mäkihyppyä, mutta myös kitkemistä, marjastusta, sienestystä ja ravustusta.

Kymmenvuotiaana Eero Mänttäri kaatoi pihalta pihlajia ja hakkasi niistä motin halkoja.

Työt hän merkitsi koululaisten talkoovihkoon ja vei opettaja Ellen Puhakan tarkistettaviksi. Ahkeruudesta sai palkinnoksi kirveen tai lapion muotoisia rintamerkkejä.

Mänttärillä oli myös erityistehtävä. Taka-Töyryllä oli puhelin, ja kun siihen soitettiin ilmahälytys, hänen piti juosta takomaan männyn oksaan ripustettua suurta triangelia.

"Boinnnggg-boinnnggg-boinnnggg", Mänttäri havainnollistaa hidasta ja rauhallista vaara ohi -merkkiä.

"Sen kaiku sai kuolla ennen seuraavaa lyöntiä."

Äiti pääsi jaloilleen, ja 1943 hän alkoi rakennuttaa itselleen ja lapsilleen omaa taloa.

Isä oli hankkinut sille tiilitehtaan läheltä tontin ennen kuolemaansa.

Lupien ja tarvikkeiden hankinnassa auttoi sukulaismies, viipurilaisen Torkkelin osuuskaupan toimitusjohtaja Evert Mänttäri. Kirvesmieheksi äiti sai Kotkaan muuttaneen, mutta Liikkalaan paluuta suunnitelleen Emil Huovilan.

Uusi koti valmistui aselepoviikolla syyskuussa 1944.

Eero Mänttäri muistaa, miten onnellinen äiti oli, vaikka talo pitikin ankaran asuntopulan vuosina jakaa vuokralaisten kanssa. Lukitun välioven taakse asettui aluksi kirvesmies Huovila perheineen ja heidän jälkeensä asutuslautakunnan osoittamia siirtokarjalaisia.

Vuosikymmenen lopulla Eero Mänttäri palasi monessakin mielessä isänsä jäljille.

Isä oli marssinut muiden Kymenlaakson miesten tavoin JR 25:n eli Piikin riveissä. Rykmentti oli saanut lempinimensä numerostaan, 25:stä, tarkoittaahan 'piikki' kahtakymmentäviittä (vrt. 125-kuutioinen moottoripyörä, 'satapiikki').

Rykmentin muistoksi maakunnassa alettiin juosta Piikin viestiä. Siinä oli 25 osuutta, 25 x 1 000 metriä. Siihen Eerokin harjoitteli, ja nopeimmillaan kilometri taittui selvästi alle kolmen minuutin.

Perheen tiilitehtaan kirjanpitoon Eero Mänttärin nimi ilmestyi 1949. Hän jakoi tiiliä ympäri maakunnan kuorma-autonkuljettajan apumiehenä: Kymenlaakso ja koko sodanjälkeinen Suomi rakensivat silloin kiivaasti uutta.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi