90-VUOTIAS SUOMI

Liikkalasta lähdettiin miehelään ja Amerikkaan

Työnteossa oli taukoa vain sunnuntaisin

 Millaista oli elämä 20-luvulla Mänttäreillä Liikkalan kylässä? Mänttärin suvun veteraanit pinnistävät muistiaan ja mielikuvitustaan suvun juurilla Mäkelän talossa.

Aini Rantanen, 82, muistaa olleensa mankelin päällä painona, kun kotona tehtiin sarkaa.

Sarka kudottiin villalangasta ja kutistettiin ja litistettiin sitten kuuman veden avulla. Jos sarka ei taipunut emännän käsissä housuiksi ja nutuksi, Liikkalan kylässä oli kolme räätäliä kutsuttavana apuun.

Suomi eli 1920-luvulla melkein kädestä suuhun ja omavaraistaloudessa. Valtaosa väestöstä asui maaseudulla.

Työnteossa ei ollut taukoa, paitsi sunnuntaisin.

Mutta oli kasvukin kovaa. Kymmenessä vuodessa syntyi paljon pieniä maatiloja, kun torpparit ja tilattomat saivat lunastaa itselleen viljelysmaita.

Mäkelän tilaa ja vähän koko kylääkin piti järjestyksessä Sirkka Kujalan, 76, tiukkailmeinen ja jäntevä isoisä Esa Mänttäri.

Maaolot oli Liikkalassa järjestetty jo varhain, Liikkalan ja Sippolan kartanon maat pilkottu pienviljelystiloiksi. Mäkelän tilan sitä asunut Mänttärien perhe sai lunastaa kruunulta 1891. Maksuaikaa oli 40 vuotta.

1920-luvulla tilalla aprikoitiin jo sitä, rohkenisiko pellon panna vehnälle vai ei. Suopalstan Esa joka tapauksessa möi Tampellalle ja maksoi niillä rahoilla sisaruksensa pois tilalta.

Maattomia Mänttäreitä lähti Atlantin yli Amerikkaan asti – samoin kuin läheisempään Kotkan Ameriikkaan sahoille ja lautatarhoille töihin.

Esan vaimo Tilda muistetaan hieman pyöreänä naisihmisenä. Emäntien kuului tuohon aikaan olla melkoisen reimoja: he lypsivät, kirnusivat, keritsivät, suolasivat, siivosivat, pyykkäsivät, kasvattivat, loukuttivat ja liottivat pellavat, kutoivat kankaat, tekivät tallukkaat, auttoivat miehiä pellolla ja synnyttivät lapset.

Tilda ja Esa saivat viisi lasta, joista Sirkan isä Arvo jäi viljelemään Mäkelää, Reino päätyi Myllykoskelle paperitehtaan salimestariksi, Vilho Inkeroisiin Tampellan hankintamieheksi. Uunon vei tuoni, Aini vihittiin juhannuksena 1928 saman kylän miehen Arvo Vakkarin kanssa.

Rahaa tuli maidosta, jota neljä viisi lehmää lypsi. Hinkit viedä kolisteltiin hevoskyydillä asemalle ja sieltä maitojunalla Inkeroisten meijeriin.

Miehet kävivät talon ulkopuolella töissä vuodenaikojen mukaan: topparoikassa rautateitä korjaamassa, uitossa ja metsätöissä.

Ja rahaa sai menemään joko Liikkalan Osuuskaupassa, Kymenlaakson Osuusliikkeessä tai lokakuussa Haminan markkinoilla.

Maatalossa ei enää 20-luvulla tarvinnut olla nälässä, Arvo ja Aini Vakkarin poika Veino Vakkari, 74, arvelee. Talvella oli potaattia ja läskisoosia niin kauan kuin syksyllä hengestään päässyttä possua riitti. Kesällä valkokastiketta ja potaattia, viiliä ja rieskaa. Pirana tehtiin imelletystä ruisjauhosta ja puolukasta.

Aini Rantanen muistaa erityisesti rannikolta tulleet kalakauppiaat: Silakkaa! Hailia!

Kansakoulu oli Liikkalassa ollut jo pitkään. Oppia tuli myös sunnuntaiaamuisin pyhäkoulussa, jota Esa Mänttäri piti. Sieltä isännällä saattoi olla jo kiire kirkkoon: hän oli kirkkokuoron tenori.

Mutta lokakuussa 1929 naapurin kidekoneesta kuuluu huolta herättäviä uutisia: pörssi on romahtanut New Yorkissa, maailmanpula alkaa.

Lähteenä on käytetty Mänttärin sukukirjaa, Laila Sepän toimittamaa kirjaa Liikkala, mäkikuntien kylä sekä taloushistorian professorin Riitta Hjerppen sekä Mänttärien sukuyhdistyksen jäsenten haastatteluja.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi